RED HOT CHILI PEPPERS: Freaky Styley

Kalifornialaisessa Fairfax High Schoolissa 70-luvun lopulla perustettu Red Hot Chili Peppers on tänään yksi maailman suurimmista bändeistä. Kuten tiedetään, uran varrelle on jäänyt tuntuva annos seksiä, huumeita sekä rock'n'rollia. Ja kun vielä muistetaan, että aikakirjoista löytyy yksi heroiinijohteinen hautakivikin (originaalikitaristi Hillel Slovak 1988), voidaan pikaisesti päätellä, että kyseessä lienee variaatio rock-kaanonin kaikkein tavallisimmasta tarinasta.

Aivan perussettiä ei Chili Peppersin touhu kuitenkaan koskaan ole edustanut: vaikka yhtyeen alkuaikain musa on helppo sukutauluttaa 70-luvun suuriin funknimiin (Parliament Funkadelic, Sly and the Family Stone) ja linkittää paikallisten aikalaisten (Fishbone, Bad Brains) tekemisiin, on basisti Michael "Flea" Balzaryn ja vokalisti Anthony Kiedisin ohjastama kone muistanut myös uudistaa ja uudistua.

Suunnan näyttämisen perinne lähtee liikkeelle jo 1984 ilmestyneellä The Red Hot Chili Peppersillä: avausraita True Men Don't Kill Coyotes sekä hurja Police Helicopter ovat metallibändin energialla puuskutettua hurjaa funkkia, jonka kaltaista ei rennossa Kaliforniassa ollut aiemmin tehty. Ainoa merkittävämpi vertauskohta löytyy newyorkilaisen Defunktin suunnalta, mutta itsensä aina tosissaan ottava Joseph Bowie ei levyttäisi koskaan näin humoristista musiikkia. Toki viivalle voisi tarjota Kalifornian puolelta alati hauskaa Fishbonea. Mutta sen musa oli näihin aikoihin lähinnä särmätöntä funkjohdannaista skahölköttelyä.

Funkpappa George Clintonin tuottama kakkoslevy Freaky Styley julkaistiin 1985, ja siihen on ajan hammas jättänyt aikamoiset jäljet. Bändi ei esittäytynyt läheskään niin punkrock-asenteisena kuin esikoisella, eikä soundeistakaan juuri kehumista löydy. Tasoa nostivat sentään omalta osaltaan Maceo Parkerin ja Fred Wesleyn pillit. Mutta onneksi kyseessä oli vain ohimenevä notkahdus, sillä muuten Chili Peppers olisi saattanut jäädä haastajien jalkoihin. Samana vuonna ilmestyi nimittäin Faith No Moren debyytti We Care a Lot.

Red Hot Chili Peppersin ensimmäinen hieno albumikokonaisuus The Uplift Mofo Party Plan ilmestyi vuonna 1987. Levyltä löytyy mainio manifesti Fight Like a Brave, hurtti No Chump Love Sucker sekä energinen Me & My Friends. Yhtyeen varsinainen huippuhetki Blood Sugar Sex Magic odotutti itseään kuitenkin vielä neljän vuoden, yhden albumin ja yhden EP:n verran. The Abbey Road -EP julkaistiin vuonna 1988 pisteessä, jossa median keksimää funkmetalli-termiä käytettiin jo kaikkialla. Fishbone laittoi kansaa lakoon Truth & Soulilla, Faith No More palkkasi laulajakseen Mike Pattonin ja aloitti The Real Thingin äänitykset, ja vuonna 1983 perustettu Living Colour julkaisi räjähtävän debyyttinsä Vivid.

Vuonna 1989 Chili Peppers lisäsi löylyä täyspitkällä nimeltä Mother's Milk. Merkittävää albumissa oli lukuisten hienojen biisien (Magic Johnson, Knock Me Down, Taste the Pain, Stevie Wonder -cover Higher Ground) ohella kahden tärkeän muusikon esiinmarssi. Bändin tyyliskaalan laajenemista profetoiva albumi toimii nimittäin rumpali Chad Smithin sekä kitaristi John Fruscianten ensiesiintymisenä. Ja kuten Blood Sugar Sex Magic sekä vuoden 1999 Californication todistavat, on Flean, Anthonyn, Chadin sekä Johnin sielunveljeys parhaimmillaan taianomaista luokkaa.

Kukin uusista versioista tarjoaa muutaman raidan verran bonusta: pääosin demoja ja keikkavetoja. Mainittava tosin on, että vuoden 1994 Out in L.A. -koosteen omistajat löytävät näistä jo suurimman osan hyllystään. Niinpä kiinnostavimmaksi aidoksi ekstraksi nousee Mother's Milkin Crosstown Traffic -rykäisy vuodelta 1989.