Funk rockin megabändi on taas siinä suosituimmassa kokoonpanossaan, kun kitaristi John Frusciante palasi kolmannelle kierrokselleen yhtyeessä. Kaveri pisteleekin nasevasti ja wahwahin pornofunk-asetusten lisäksi fuzz-pedaali on ahkerassa käytössä.
Hard rock -kuvioissa Chickenfootin kanssa pelmunnut rumpali Chad Smith peesaa Fruscianten fuzz-runttailua mielellään. Bassoheppu Flea pitää funkin lippua yllä, ja ukkelin sukkela kopelointi onkin mukavasti esillä. Se myös tuntuu nyt vieläkin keskeisemmältä elementiltä kuin aiemmin. Yhtyeen heikoin lenkki Anthony Kiedis ei edelleenkään loista solistina, mutta onnistuu välttämään pahimmat maneerinsa aivan kiitettävästi. Vähäeleisemmässä tulkinnassa mies onnistuu jopa hyvin.
17 biisin kieltämättä ylipitkä kattaus on osin haukotuttavaa perus-RHCP:tä, mutta mukana on myös kiitettävä määrä kiinnostavaa antia. Levyllä on I’m With Youlla (2011) esiin tullutta räväkästi kekseliästä rockaamista ja bändille jopa lievästi freesiä ilmaisua.
Osumatarkkuus on selvästi parempi bändin tehdessä jotakin muuta kuin mitä siltä osaisi odottaa.
Perusrallatukset, kuten laimea johtobiisi Black Summer, eivät tuo bändistä oikein mitään uutta esiin. Ihan onnistuneistakin kappaleissa moni on armottomasti rivitavaraa. Poster Childin muikea funkkaus tai Not The Onen herkkis-slovarointi on jo kuultu moneen kertaan. Toki leimallinen ilmaisu on paikoitellen oikein hyvää, mutta osumatarkkuus on yllättäen selvästi parempi bändin tehdessä jotakin muuta kuin mitä siltä osaisi odottaa.
Tiedä sitten, paljonko Rick Rubin on ollut osallisena varsinaisessa tuottamisessa, mutta kollektiivisesti yhtye tuntuu nyt haksahtaneen massiivisen loistoalbuminsa Blood Sugar Sex Magicin (1991) tunnelmiin ilman sen läpileikkaavaa laadukkuutta. Love Unlimited olisi selkeästi tiukemmalla seulalla koostettuna jopa erinomainen albumi.
Tietysti yhtyeen yhteissoitto on luontevaa ja soittajatroikka tuntuu kohdakkoin pyrkivän eroon tietystä urautumisestakin aivan kiitettävästi. Paikoitellen soitto on niin ennalta-arvattavaa, että autopilotilla ajelu suorastaan nolottaa. Suoraviivainen luomuote on silti ehdottomasti bändin eduksi, ja jämäkässä soitossa on elähdyttävää suunnittelemattomuutta.
Albumin kohokohdiksi nousee kappaleita aika laajalla tyylispektrillä.
Usea biisi on jännittävästi koostettu hyvinkin erilaisista osista. Toisinaan tämä toimii, toisinaan ei. Ilmaisun rohkeasta laaja-alaisuudesta ja pääosin sulavana ilmentyvästä ennakkoluulottomuudesta täytyy silti olla hyvillään. Enpä muista kuulleeni RHCP-albumilla tätä aiemmin country-sävyjä, länkkärimusiikkia tai Taco-mielleyhtymiä. Kuulijasta riippuu, kuinka hyvin postpunk-säe korvakäytävässä liimautuu folkaavaan kertosäkeen ja metallisen väliosan kanssa yhteen. Palapelimäiseltä tunnelmalta ei oikein voi välttyä.
Mukava on kuitenkin huomata, että albumin kohokohdiksi nousee kappaleita aika laajalla tyylispektrillä: leijuva It’s Only Natural, vallattoman hendrixmäiseen tapaan kirskuva The Heavy Wing ja yllättävän romuluiseksi alternative rockiksi äityvä These Are The Ways. Tuutulaulumaisesti keinuva päätöskappale Tangelo jättää albumista hyvän fiiliksen.
