SIMPLE MINDS: The Best Of Simple Minds

Glasgowlaisesta punkyhtyeestä Johnny & The Self Abusers muotoutunut Simple Minds lupailee ensi vuonna vietettävän 25-vuotisjuhlansa kunniaksi uutta albumia. Sitä ennen on tyytyminen jokin aika sitten ilmestyneeseen, yhtyeen esikuviin lukeutuvan Kraftwerkin biisin mukaan nimettyyn coverlevyyn Neon Lights ja nyt käsillä olevaan 32-raitaiseen historiikkiin.
David Bowien The Jean Genien lyriikasta nimensä napannut Simple Minds kulki alkuaikojensa kokeellisesta elektronisuudesta aina 80-luvun puoliväliin saakka kohti U2n rinnalla kilpailevaa stadionmittakaavaa. Vuosina 1980-82 ilmestyneet albumit Empires And Dance, Sons And Fascination ja Celebration olivat yhtyeen rohkeimman musiikillisen kehityksen aikaa, mutta varsinaisen kaupallisen menetyksen lähtölaukauksena voidaan pitää New Gold Dream (81, 82, 83, 84) -levyä ja siltä löytyvää Promised You A Miraclea. Hämmästyttävän halvasti pakatun ja informaatioköyhän The Best Ofin ykköslevyn keskeistä antia ovat New Gold Dreamin lailla yhtyeen kaupallista zeniittiä edustavilta Sparkle In The Rainiltä ja Once Upon A Timelta valikoidut näytteet. Myynnillisesti Simple Mindsia kohtasi varsinainen onnenpotku kun sen esittämä, Billy Idolin tuottajana ansioituneen Keith Forseyn biisi Don't You (Forget About Me) löysi tiensä Breakfast Club -elokuvan soundtrackille. Jonkin verran kärjistäen voi sanoa, että tuon kappaleen menestykseen päättyi samalla Simple Mindsin taiteellinen kasvu.
Ensimmäisillä, The Best Of -tuplalla kohtuuttoman vähälle huomiolle jätetyillä albumeillaan Simple Mindsin onnistui esikuviensa läpinäkyvyydestä huolimatta luoda kiehtovan modernisti soundaavaa urbaania vieraantuneisuutta ja viileyttä huokuvaa äänimaisemaa. Saksalaiset kokeilijat, progressiivinen rock, David Bowie ja Roxy Music olivat joitakin niistä astinlaudoista, joiden varassa Simple Minds rakensi omaa skotlantilaista profiiliaan. Stadionbänditasolle pääseminen koitui – toisin kuin U2lle – lopulta Simple Mindsin kohtaloksi. Jim Kerrin ja uskollisesti rinnallaan pysytelleen kitaristi Charlie Burchillin ideat alkoivat ehtyä ja 90-luvun yhtye liukui käytännöllisesti katsoen alamäkeä. Peter Gabrielin Bikon versiointi ja Nelson Mandela -tribuutti Mandela Day saattoivat olla perusteltuja ihmisoikeudellisina kannanottoina, mutta kuunneltavaksi biisien suureellisuus oli aivan liian sietämätöntä. Toistaiseksi viimeisimmällä omia kappaleita sisältävällä studiolevyllään, vuoden 1998 Néapolisilla, Simple Minds osoitti vihdoin lieviä piristymisen merkkejä.
Massiivisesta kestostaan huolimatta The Best Of Simple Minds on painotuksiltaan varsin epätyydyttävä katsaus. Kokoelma sisältää kyllä Simple Mindsin suurimmat hitit, mutta otsikossa pysytteleminen olisi edellyttänyt kattavampaa varhaisvuosien esittelyä.