SIMPLE MINDS: Cry

Jim Kerrin ja Charlie Burchillin Simple Minds on julkaissut bändin 25-vuotisjuhlan kunniaksi ensimmäisen uusia lauluja sisältävän albumin neljään vuoteen. Viime syksynä yhtye muisteli nuoruutensa idoleja laimealla cover-levyllä Neon Lights ja heti perään ilmestynyt tuplahistoriikki kertasi yhtyeen tuotantoa Cryta edeltäneeseen Néapolisiin asti.

Vielä 80-luvun alkupuolella Simple Minds oli nousemassa U2n kaltaiseksi stadioneita täyttäväksi megabändiksi, mutta jostain syystä Kerrin ja Burchillin luomisvoima alkoi New Gold Dream – ja Sparkle In The Rain -albumien jälkeen ehtyä. 90-luvulla bändi julkaisi toinen toistaan puisevampia levyjä, kunnes vuoden 1998 Néapolis oli vihdoin käänne hieman parempaan. Valitettavasti Cry ei kuitenkaan jatka orastanutta myönteistä kehitystä.

Jos Simple Mindsiin suhtautuisi liian vakavasti, niin Cry saisi todella itkemään. Sisiliasta itselleen toisen kodin löytänyt Jim Kerr yrittää virkistää yhtyeensä perusilmaisua hyödyntämällä italialaisen Planet Funkin tanssimusiikillista asiantuntemusta, mutta mikään ei auta. Laiskoista biiseistä, intohimottomista tulkinnoista ja tylsistä konesoundeista ei synny kovinkaan innostavaa lopputulosta. Cry on musiikillista unissakävelyä ja Lazy Lately on albumin tunnustuksellisimpia raitoja.

Cry on albumin parhaita raitoja, mutta Kerrin laulua myöten herkistelevän ja kitaroiltaan akustisemman Cry Again -version mukanaolon voi tulkita oireeksi materiaalipulasta. Cry jää kellumaan yhdentekevyyteensä Depeche Moden, Yazoon ja Erasuren konkarin Vince Clarken electrodance-instrumentaalilla The Floating World. Allekirjoittanutta optimistisempina ihmisinä Kerr ja Burchill tähyävät jo kohti seuraavaa Simple Minds -albumia, jonka oletetaan ilmestyvän syksyllä 2003.