SLIPKNOT: Iowa

Kuten monet aiemmatkin yrittäjät, joille sartrelainen hell is other people -ajatus on toiminut jonkinlaisena nihilistisenä taiteellisena ohjenuorana, kaatuu myös Slipknot uudella levyllään itse kaivamaansa kuoppaan. Kuinka paljon helpompaa onkaan pelotella toimittajia tai yleisöä kuin tehdä historiaan jäävää taidetta. Niinpä Des Moinesin oma "Jumalan teatteri" onkin kolmannellaan valitettavasti lähempänä taantumusta kuin vallankumousta. Slipknotin tulee nyt pitää varansa, tai se ei enää pitkään ole maailman kohutuin metallibändi. Tai edes maailman kohutuin Slipknot. Raaka totuus on nimittäin se, ettei Iowalta löydy niin omalaatuisia musiikillisia elementtejä, ettei niitä joku jo kohta kopioisi. Eikä Corey Taylorin sekä Shawn Crahanin ajatuksissa tai teksteissäkään itse asiassa esitellä mitään, mitä Slayerin raivopäinen Tom Araya ei olisi Reign In Bloodin tiimoilta huutanut ilmoille jo 15 vuotta sitten.
Jos tämä nonetti lataisi ilmaisuunsa enemmän dadaa tai edes aitoa innovaatiota, se pääsisi modernin kokeellisen metallin klassikoiden kategoriaan Meshuggahin, Kornin, Rage Against The Machinen sekä Toolin kaltaisten tekijöiden rinnalle. Jos Slipknot puolestaan osaisi laatia kunnon murhariffejä, siitä puhuttaisiin samaan pelonsekaisen kunnioituksen sävyyn kuin kultakauden Panterasta. Iowan parissa tuntuu kuitenkin liian usein esimerkiksi siltä, että DJ on ryhmässä ainakin studio-olosuhteissa pelkkänä koristeena. Eikä kahden settirumpalia täydentävän lyömäsoittajankaan tarpeellisuus tallenteelta välity: kenties tämän falangin funktio onkin saada riehumisellaan keikat näyttämään paremmilta. Rituaalinomainen ilmapiiri välittyy toki paremmin jos lavalla höyläävästä kokoonpanosta voidaan erottaa kolmannes, jonka niskaan ei tarvitse kaataa minkäänlaisia musiikillisia suorituspaineita. Ja mitä metallille elintärkeisiin kitarariffeihin taas tulee, Jim Rootin sekä Mick Thomsonin nimiä ei tarvitse 15 vuoden päästä miltään "legendaariset lanaajat" -listoilta etsiä.
Kohtuullisen vastuutonta on myös Kornin liepeessä pinnalle nousseen ja palkkionsa ainakin triplanneen tuottaja Ross Robinsonin touhu: Slipknot lainailee esimerkiksi raidoilla Disasterpiece sekä Skin Ticket tuota Jonathan Davisin, Munkyn, Headin, Fieldyn sekä David Silverian parhaillaan studiossa Michael Beinhornin kanssa ahertavaa viisikkoa aika liberaalisti, eikä Robinson tee muuta kuin heittää löylyä kiukaalle. Nostatukseen nähden Iowa on tyly pettymys, mutta Slipknotin ansioksi saadaan kuitenkin lukea oman tyylilajin tinkimätön vaaliminen sekä ultrabrutaalin ilmaisun lipun liehuttaminen – vaikkakin ajan hengen mukaisesti melko laskelmoiduin viihdemaustein.
Tällaiselle musalle on aina tilausta, ja kyllä jokainen Mob Rulesin tai Master Of Puppetsin parissa viihtynyt saanee myös Slipknotin uudesta jotakin irti. Ilkeän klovnin rahankeruusirkuksesta kertoo silti aika lailla se, että vaikka mies väittää yhtyeensä puolustavan fanejaan, viiden vuoden takaisesta Mate Feed Kill Repeat -omakustannedebyytistä ei toistaiseksi ole luvassa kakkospainosta. Esimerkiksi ebay.comissa kiekosta pitää tällä hetkellä varautua maksamaan yli tuhat Suomen markkaa.