Arvio: Iloitkaa, Slipknotin ystävät – We Are Not Your Kind on se levy, jota olemme 15 vuotta odottaneet

Slipknot
We Are Not Your Kind
Roadrunner

Siihen sitten ilmeisesti tarvittiin laulajan masennus, kahden vuoden biisinkirjoitusjakso ja toraisa oikeusprosessi bändin entisen jäsenen kanssa, että Slipknot alkoi kuulostaa jälleen siltä miltä pitääkin. We Are Not Your Kind ei ehkä ole enää samaa hädin tuskin hallittua kaaosta, jota yhtyeen eponyymillä levy-yhtiödebyytillä (1999) tai myrkyllisen misantrooppisella Iowalla (2001) kuultiin, mutta lähelle menee.

We Are Not Your Kind on naamarinonetin ärhäkin, negatiivisin ja vaarallisin albumi mainittujen kahden kaaoksen kasapanoksen jälkeen. Ja se on musiikillisesti niitä parempi.

We Are Not Your Kind päästää Slipknotin soittajat esille tasapainoisemmin kuin sitä edeltäneet albumit. Levyllä soi selkeänä kaikki mitä yhtyeeltä kaivataan: ilkeitä elektronisia hälyääniä, post-apokalyptista tynnyrien pauketta, kirskuvia skrätsäyksiä, ruhjovia bassoja kitarasoundeja, hektistä rumputulta, niskanikamat ruhjovia breakdowneja ja kaiken päällä Corey Taylor huutamassa brutaalimmin kuin kertaakaan sitten Iowan, sylkien sappea ja masennuksesta ja ulkopuolisuuden tunteista sekoitettua napalmia.

Ja ellei läski tummu jo kertsissä, joka biisissä on myös niin typerryttävän ruhjova mylly breakdownina, että viimeistään se pakottaa hakkaamaan päätään patteriin.

Liars Funeral ja My Pain ovat hyviä, mutta jäävät tässä lihamyllyssä muiden biisien jalkoihin. Hengähdystaukoja kuulijalle suodaan vain inhatunnelmaisten välisoittojen aikana. Kaikki muu on vihan ja väkivallan alustamaa katarsisharjoitusta. Vimmaisten rytmien ja Taylorin hengästyttävien räppien ja rähjäysten viemissä säkeistöissä kuulija piiskataan väkivaltaisuuden partaalle, kunnes Layne Staley -tyylisen melankolisesti laulettu tai muuten vain mukana karjuttava kertsi purkaa jännitteen tai nostaa kierroksia tuupaten kuulijan yli rajan, jonka jälkeen laitetaan paikat paskaksi ja palamaan. Ja ellei läski tummu jo kertsissä, joka biisissä on myös niin typerryttävän ruhjova mylly breakdownina, että viimeistään se pakottaa hakkaamaan päätään patteriin.

Tänä vuonna ei tarvitse vihaisempaa levyä etsiä. Juuri tätä me olemme 15 vuotta odottaneet!