SLIPKNOT: Vol. 3: (The Subliminal Verses)

SLIPKNOT
Vol. 3: (The Subliminal Verses)
Roadrunner

"I push my fingers into my eyes/it's the only thing that slowly stops the ache." Ei ole Slipknot mihinkään kesyyntynyt, vaikka yllätyksiä luvattiinkin.

Uudistusten tielle se silti on lähtenyt ja niin tehdessään toteuttaa ikivanhaa, mutta toimivaa kaavaa urasuunnittelussa. Kun ensimmäinen levy menestyy (omakustannetta ei edelleenkään lasketa, kuten Vol. 3 -nimikin sanoo), toisella levyllä kannattaa säilyttää sama resepti ja tehdä parannuksia pienemmässä mitassa. Albumilla numero kolme pitää sitten pystyä luomaan nahkansa, jotta tie eteenpäin aukenee kunnolla.

Slipknotin keinot tähän ovat lopulta aika ilmeiset, vaikka toteutuksessa yllätyksiä onkin: vihaisemmaksi ei räyhäämisen keinoin voi enää mennä, joten on höllennettävä vähän. Slipknotin vihan painopiste muuttuukin Vol. 3:lla suorasta turpaan vedosta vaanivampaan ja siksi ehkä vieläkin painostavampaan suuntaan. Jatkuva väkivallan uhka on usein tuhoisampaa kuin itse nokkaan kopsautus.

Mutta kuka silti odotti balladia? Väittääkö joku tienneensä ennalta, että Corey Taylor tulee laulamaan kaihoisia melodioita akustisten kitaroiden ja jousien päälle? Laulun muuttuminen puhtaammaksi oli helpompi ennustaa, saman tempunhan ovat tehneet lukuisat melodisemmaksi pyrkivät death metallistit, joita Slipknotkin on kuunnellut, ja usein juuri kolmannen levyn kohdalla. Ehkä puhtaan laulun dominoiva määrä on yllätys, mutta asia tehdään kertaheitolla selväksi, eikä Vol. 3:a pysty edes kuvittelemaan kokonaan (sic)-huudolle. Yksi komeimmista uuden laulutyylin esittelyistä on sinkku Duality, josta silmään tökkiminen on napattu. The Virus Of Lifen industrial-halailukin on uusi, mutta ei kovin merkittävä piirre tällä levyllä.

Kun intensiivisen vihan määrää on vähennetty, pääsevät yksityiskohdat, kuten Three Nilin blast beatit paremmin esiin. Muutenkin perkussiot kaatuvat päälle entistä mallikkaammin, sillä juuri ne hyötyvät eniten Rick Rubinin kristallin kirkkaasta tuotannosta. Lyömäsoittimissa on nyt sitä syvyyttä ja laveutta, jota on haettu jo aiemmin.

Uudistusten myötä myös bändin sarjakuvamainen olemus saa lisäarvoa. Vaikka Slipknot (1999) ja Iowa (2001) ovat loistolevyjä, niiden putkimaisuus esti hahmojen kasvamisen. Nyt, kun musiikki on huomattavasti moniulotteisempaa, myös hahmot ovat enemmän läsnä. Vaikea silti mennä sanomaan, onko Vol. 3 absoluuttisesti parempi kuin edeltäjänsä. Yksikään biisi ei ylitä Disasterpiecen raastoa, vaikka läheltä kiivaammissa esityksissä viuhuukin.

Harkinnasta ja näkemyksestä levyn rakentelussa kertoo biisi numero 12. Kun yllätykset on paljastettu, tulee biisi, jossa yhdistetään vanha raivo, kaunis akustinen kitara, tayloriaaninen rääky ja puhdas, jopa kaipaava laulanta – ja kasvatetaan niistä vanhan mallin myrsky. Niin vankka on Slipknotin visio The Namelessissä, että seesteisestä kertosäkeestä kasvaa niin unohtumaton ja kummitteleva, että sitä rupeaa sydän jyskäen odottelemaan möyrinnän seasta. Nämä jätkät tajuavat muutakin kuin bisneksen.