SLIPKNOT: Slipknot

SLIPKNOT
Slipknot
Roadrunner

Slipknot on ehkä järisyttävin debyyttilevy (kun bändin omakustannetta ei lasketa) sitten Machine Headin Burn My Eyesin. Yhtä vaikutusvaltainenkin se voi olla. Levy on ehtinyt sekoittaa ihmisiä Atlantin molemmin puolin. Ensimmäisenä pitää ihastella lyömäsoitinten lähes epänormaalin mallikasta yhteissoittoa. Ne kuulostavat Igor Cavaleran ja kolmen intiaaniheimon parhaiden koputtelijoiden äkäiseltä sessiolta. Rytmitystensä ja muutamien lauluhokemien puolesta Slipknot on velkaa metallia hip hopiin yhdistelleille yhtyeille, kuten Kornille, ja alaviritteisinä runnovat kitarat ovat death metallin lisäksi auki Soulflylle. Ei siis ole vahinko, että Slipknotin tuotti Ross Robinson.
Slipknot on omituinen yhdistelmä irrealismia ja realismia. Haalareihin ja naamareihin pukeutuva ja jäseniään numeroilla nimeävä ryhmä ei edeltäkäsin tunnut kaikkein vakuuttavimmalta, mutta bändin musiikista hyökkäävä aggressiivisuus ja viha eivät ole tekaistuja. Tämän todellisemman tuntuisia purkauksia ei musiikin keinoin juuri voi välittää. Realismia ovat myös sanoitukset. Kun Wait And Bleedissä raivotaan "everything is 3D blasphemy!", on pysähdyttävä miettimään. Kertoja on niin sekaisin, että kaikki näyttää tietokonepelimäiseltä teurastukselta. Vai onko kertoja sittenkin selvä, mutta maailman ja lähiympäristön väkivalta alkaa tuntua peliltä, pisteiden keräämiseltä? Slipknot on todellinen.