SLIPKNOT: All Hope Is Gone

SLIPKNOT
All Hope Is Gone
Roadrunner

Yhdeksän naamarimiehen konnakopla on jälleen kerran palannut, ja kerrankin voidaan sanoa, että vahvempana kuin koskaan. All Hope Is Gone on täynnä tuttuja ja turvallisia Slipknot-elementtejä, ilman suurempia yllätyksiä, mutta myös ilman suurempia pudotuksiakaan.

Slipknot luottaa edelleen repivien riffien ja maanisen karjunnan yhdistelmään, vaikka yhä kasvavassa määrin pyrkiikin terävöittämään tarttuvuuttaan puhtaalla laululla. Positiivisena puolena voidaan pitää roimasti kehittynyttä sovitustaitoa, mikä korostuu eritoten siinä, että puhtaita lauluosioita ei enää kömpelösti pöläytetä esiin sieltä sun täältä, vaan tällä kertaa hyvin harkitusti. Kappaleet tuntuvat myös kaupallisessa mielessä olevan sulavia ja tasaisesti eteenpäin rullaavia.

All Hope Is Gone sisältää herkkää tunnelmointia (Snuff), mutta myös brutaalia, kuolemantuoksuista metallia (Psychosocial). Joey Jordison rumputulitus on raivokasta mutta systemaattista, ja Corey Taylor keikkuu riffivuorien päällä latomassa päähän kantaaottavia sanoituksiaan.

Slipknot rakentaa musiikkinsa pitkälti riffikierrätykselle, mutta niin tekevät lukuisat muutkin huippubändit. Ilman vahvaa visuaalista puolta yhtye tuskin olisi samassa asemassa, ja koska Taylorin laulumelodiat tarjoavat edelleen levyn mieleenpainuvimmat hetket, leijuu ilmassa kysymys: mihin Slipknotia tarvitaan? Meillähän on nimittäin myös Stone Sour.