Ensikosketukset Slipknotin studioalbumeihin kutkuttavat mieltä. Bändin poukkoillessa odottamattomiin suuntiin patoutuneen vihan muuttuminen kontrolloimattomaksi hävitykseksi tuntuu aina olevan vain parin napsauksen päässä. Rosoisemmissa liveolosuhteissa hurjapäät toistavat vihansa, nostattavatkin sitä ruoskimalla Madot syömään kädestään, mutta samanlaisen jännitteen rakentaminen tutuista biiseistä edellyttäisi railakkaampia ratkaisuja.
Yhdeksän miehen voimin saisi aikaan niin arvaamatonta jamitusta, että konserttiyleisön lisäksi pidättäisi hengitystään myös muovipalan kuuntelija. Slipknotin keikat ovat kuitenkin visuaalisia tapahtumia, joissa puuhastelulla, kuten Clownin häiriintyneellä kävelyllä ympäri lavaa, on oma arvonsa ja biisit, vaikka sooloja muuteltaisiin ja vauhdinpyrähdyksiä korostettaisiin, vedetään läheltä studioversioita. Corey Taylorin kiertueella ränsistynyt ja selvästi maskin takaa kähisty laulu muistuttaa bändin oudosta imagosta, vaikkei kannen kuvia tutkisikaan.
Biisien toistaminen, vaikka kuinka erinomaisesti, on tälle räävittömälle retkueelle liian helppo ratkaisu. Tulkinnan mahdollisuuden lisääntyessä yhdeksikköä ei pitelisi mikään.
Dualityn aikana huomaan molempien kämmenten muodostaneen pukinsarvet.
