Arvio: Slipknotilla ei ole rohkeutta haastaa kuulijoitaan kunnolla – The End, So Far on pettymys

Slipknot
The End, So Far
Warner

Aloituskappale Adderallin kohdalla pitää varmistella, että eihän tässä nyt lähtenyt väärä levy soimaan. Avauksen Queens Of The Stone Age -ote on jatkossa muisto vain, kun hektisesti ja vimmalla roiskuva mättö vyöryy päälle. Tässä vaiheessa onkin olo, että Slipknot tekee tällaista musiikkia pakon sanelemana: geneeriset tykittelybiisit puolitarttuvilla kertseillä ovat bändin juttu, ja niitä pitää levyllä olla.

Puolivälin jälkeen kiekko tarjoaa onneksi muutakin kuin hiilipaperikopioita aiemmasta tuotannosta. Tästä osastosta paras esimerkki on Medicine For The Dead, joka osoittaa yhtyeen pystyvän tekemään painostavaa ja raskasta musiikkia myös vähemmällä mesomisella. Kappaleen dynamiikka toimii ja kun melodiakin on hyvin synkassa toteutuksen kanssa, biisiä voi kehua onnistuneeksi. Muiden samoilla keinoilla operoivien kappaleiden onnistuminen on vaihtelevampaa.

Kokonaisuutena vähän sekavaksi jäävä albumi on muutamasta valonpilkahduksesta huolimatta askel taaksepäin ilahduttavan raikkaasta edellislevystä We Are Not Your Kind (2019). The End, So Farin perusteella Slipknot voisi kyllä kehittää kokonaissoundiaan ja uudistaa ilmaisuaan radikaalimminkin, mutta sillä ei ole rohkeutta haastaa kuulijoitaan kunnolla.