THE STOOGES: The Weirdness

THE STOOGES
The Weirdness
Virgin

Rockin historiaan niin olennaisesti kuuluvan bändin kuin The Stoogesin arvottaminen vuonna 2007 on toivotonta puuhaa. On selvää, että vertailukohtana ei voida pitää sen omia moneen kertaan kanonisoituja klassikkolevyjä. Yhtä kohtuuttomalta tuntuu suhteuttaa Iggy Popin ja Ashetonin veljesten tekemisiä tämän päivän ketjulompakkoporukkaan. The Stooges kuului kuitenkin niin läheisesti oman sukupolvensa kapinaan ja rockin kehitykseen, että tänä päivänä sillä ei voi olla läheskään yhtäläistä painoarvoa.

Etukäteen oli selvää, että setätasoitusta on pakko antaa. Jo viime kesänä Tampereen-keikalla näki, että Scott Asheton ei ole viettänyt viimeisintä kahtakymmentä vuotta rumpujen soittoa treenaten. Se mikä vielä Fun Housen (1970) psykedeelisessä huimapäisyydessä oli roisia, kulmikasta draivia, on The Weirdnessin kaltaisessa bluesrockissa vain laahaavaa soittoa. Tuolla Sauna Open Airin keikalla soittotekniset puutteet kuitenkin kompensoitiin tislaamattomalla energialla ja läsnäololla.

The Weirdnessista kuulee, että The Stooges ei ole ollut aktiivinen, tunteen palolla toimiva bändi sitten vuonna 1973 julkaistun Raw Powerin – jos se sitä oli riitojen repiessä silloinkaan. Vetovastuuta ei tunnu olevan kenelläkään, vaikka esimerkiksi Ron Ashetonin ruoskakäsi viuhuu kitaran varressa paikoitellen todella ankarasti. Iggylla ei ainakaan tunnu olevan mitään intressejä psyykata itseään vaaditun sekopäisyyden rajoille. Tuntuu kuin bändi ei olisi vieläkään aivan väleissä toistensa kanssa. Underground-punklegenda Minutemenissa soittanutta basisti Mike Wattia eikä edes Fun Housella erittäin olennaista saksofonisti Steve Mackayta ole kelpuutettu vieläkään virallisiksi jäseniksi.

Etukäteen kovasti mainostetun Steve Albininkin panos on jäänyt pelkkään albumin nauhoittamiseen. Kivasti kolisevat soundit ovat oiva valinta, mutta kuulostavat myös siltä, että The Weirdnessilla ei varsinaista tuottajan vastuuta ole ollut kellään.

Biisimateriaali ei itsessään ole hullumpaa, mutta selkeät huippuvedot puuttuvat. Free & Freakyn voi nostaa albumin kohokohdaksi jo siitäkin syystä, että se on niin vilpitön MC5-pastissi. Muuten selkeää tason nousua Iggyn viimeisestä soololevystä, useista taustabändeistä kootusta Skull Ringista (2003) ei ole havaittavissa. The Weirdness kuulostaa muutenkin Iggy Popin soololevyltä.

Ensimmäisiä keikkoja comebackin jälkeen heittäessään The Stooges ei mahtunut samaan tilaan keskenään, vaan Iggy matkusti yksinään Ashetonin veljesten reissatessa tekniikan väen mukana. Jokohan Iggy on päästänyt pojat samaan lentokoneeseen? Keskinäiselle kemialle olisi käyttöä, jos veijarit meinaavat vielä yhdessä levyttää.