Mark Kozelek on julkaissut viime aikoina levyjä hengästyttävällä tahdilla. Useimmista niistä on välittynyt turhautuneisuus ja tunne siitä, että määrä korvaa laadun. Aikamme lahjakkaimpiin lauluntekijöihin lukeutuva Kozelek ei ole koskaan saavuttanut mainittavaa kaupallista menestystä. Esteenä sille on hänen mielenlaatunsa. Ei murhista, hyväksikäytöstä ja päihdeongelmista kertovia lauluja voi automainokseen laittaa.
Benjin artisti on julkaissut Sun Kil Moon -yhtyeensä nimen alla, mutta yhtä hyvin se voisi olla mustiin pukeutujan soolojulkaisu. Vain paria kappaletta kuljettaa bändikomppi, pääosassa ovat laulu ja akustinen kitara. Levyllä Kozelek vie suorapuheisen tunnustuksellisuuden äärimmilleen. Yksityiskohtaiset kärsimysnäytelmät ahdistavat ja hämmentävät, mutta hetken päästä jo naurattaa. Esimerkiksi käy nuoruuden (seksi)suhteita luotaavan Dogsin rivit: ”Her mom was gone, we were listening to Dogs. She Reached down my pants and discovered i was bald”. Kozelek on kuin Amerikan nuhjuisten pikkukaupunkien Morrissey, ikuinen romantikko ja väärinymmärretty humoristi, patologisen pyhimysmäinen.
Benjin suurin puute on siinä, että urallaan lukuisia mestariteoksia veistänyt taiteilija on päästänyt säveltäjänä itsensä liian helpolla.