Niin paljon kuin progea halveksittiinkin 1970-luvulla, se kuulostaa nyt enimmäkseen ajattoman hienolta popmusiikilta. Silloin se oli jotakin ihan muuta kuin insinöörimäiseen monimutkaiseen ja ylitarkkaan soittoon vannovat nykyiset uniteatterit.
Tabula Rasan kakkoslevy vuodelta 1976 ei ole kadottanut tippaakaan alkuvoimaista tenhoaan, päinvastoin. Pääosin Heikki Silvennoisen säveltämät kappaleet polveilevat hienon melodisesti. Tunnelmia rakennellaan rauhassa, ja kappaleiden mitat venähtävät melkoisiksi, mutta sitä ei oikeastaan huomaa. Soitto on taitavaa mutta ei itsetarkoituksellista tilutusta.
Silvennoisen kitarasoolot ovat hyvinkin juurevan rockhenkisiä. Tapio Suomisen basso paukuttaa jämerää komppia ja lähtee ajoittain seikkailemaan omiin sfääreihinsä. Leimallinen elementti on myös laulaja Jukka Leppilammen korkealta ujeltava persoonallinen lauluääni.
Mikko Alatalon tilaustyönä tuottamat tekstit poikkeavat selvästi miehen silloisesta omasta tuotannosta. Välillä liikutaan melkoisissa avaruuksissa, välillä pohdiskellaan uskoa ja yhteiskuntaa, mutta kaikki sopii musiikkiin loistavasti.
Svartin vinyylijulkaisu on komea säästämättä tehty paketti, johon Alatalo on kirjoittanut perusteelliset saatesanat. Mukana tulee single Rakastatko vielä kun on ilta / Yksin.