VESA-MATTI LOIRI: Ivalo

VESA-MATTI LOIRI
Ivalo
Warner

Kun rakastettu viihdetaiteilija loistaa näyttelijänuran lisäksi vielä musiikin saralla, ei ole ihme, että Vesa-Matti Loiri on saanut tehdä ”Johnny Cash -henkisen kunnianosoituksen suomalaiselle rock- ja pop-runoudelle”. Vahvana tulkitsijana tunnettu Loiri äänitti Ivalon rauhassa Hannu Pikkaraisen ja Julius Maurasen kanssa levyn, joka on kasteessa saanut saman nimen kuin synnyinpaikkansa.

Pohjoisen rujonkauniista askeesista on selvästi vedettävissä yhtymäkohtia Amerikan laajoihin autioituneisiin erämaihin. Ivalo on tehty yksinkertaisia perusasioita kunnioittaen, hiljaisuutta vaalien, rauhallisessa country-hengessä. Vertaukset Johnny Cashiin eivät siis ole tuulesta temmattuja.

Takavuosien tulkinnoissaan pateettisuuden rajamailla seikkaillut Loiri malttaa suurimmaksi osaksi pitää värisevän baritoninsa aisoissa. Täkäläiset rock- ja pop-klassikot, kuten Eppujen Kun olet poissa tai Kolmannen Naisen Tästä asti aikaa, loksahtavat uudella tavalla paikoilleen balladikäsittelyssä. Kaksi erityismaininnan arvoista esitystä ovat kappaleet Aavaa preeriaa (Tuomari Nurmio) ja Olkinainen (Miljoonasade). Ja kenen muun kuin Loirin voisi kuvitella paremmin palvelevan sellaisia ikivihreitä kuin Kasevan Tyhjää tai Pekka Strengin Sisältäni portin löysin?

Muutaman kerran käydään lähellä ylitulkinnan vaarallisia vesiä. Juicen koskettava Pyhä toimitus ja A.W. Yrjänän kirjoittama Pelasta maailma ovat vaarassa tukahtua ylitsevuotavan tunteen tulkkaukseen. Ja kuten viime Soundissa kerrottiin lukijoiden puhuneen, Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo ei ole tekijöidensä Alatalon ja Harri Rinteen mairittelevin saavutus – ei edes Loirin ja kumppaneiden tarkastelussa.

Kitaroita sekä kosketin- ja lyömäsoittimia läpi levyn sormeillut Hannu Pikkarainen on sovittanut levyn kolmetoista raitaa sen enempää sapluunoita matkan varrella vaihtamatta. Tästä tekotavasta ehkä johtuen Ivalosta huokuu tietynlainen pysähtyneisyys, joka rauhoittaa mutta jonka tilalle alkaa levyn lopulla kaivata pikkuisen variaatioita. Jo pelkästään Loirin persoonallisella huilunsoitolla olisi saatu jonkin verran aikaan. Nyt poikkista ei taideta kuulla kuin Streng-versioinnissa.

Kaikesta huolimatta Ivalo on munakas veto, joka ansaitsee hatunnoston. Nykyään kun liian harvoin kuulee ajatuksella ja pieteetillä tehtyjä levyjä, haluaa Loirin porukallekin antaa pari kyseenalaista kohtaa anteeksi.