Helismaa ja Rautavaara, Lyijykomppania, Mana Mana, Amorphis ja Agents: näiltä pelloilta taitettu sato on sellaista, että Viikatteen sävel- ja sanataiteen asemaa ei perussuomalainen kulttuuri-ilmapiiri uhkaa. Mutta kuten pitääkin, kolmen cd:n Kuutamo, Kaiho ja Katkeruus -kokoelma osoittaa, kuinka mikään ei ole täysin sisäsyntyistä.
Viikatteen tuotantoa on koostettu aiemminkin ja tuoreella julkaisulla vanhan materiaalin saatavuus ja suoraan sanottuna heikompi laatu tiedostetaan. Ykköslevy, hittikokoelma Kuutamo, on toden totta hitikäs tarjoten Viikatteen singlejyrät ja livesuosikit samassa paketissa. 73 minuuttiin ei suvantokohtia mahdu ja levyn päättävät Topi Sorsakosken laulama Hautajaissydän ja Kuu kaakon yllä todistavat tuoreudellaan, että bändi ei ole ainakaan hiipumassa. Seuraava albumi joutuu lunastamaan kovat odotukset.
Toinen levy Kaiho koostuu sinkkujen b-puolista ja vinyyliharvinaisuuksista. Mukana on pari tasokasta rallia, sävyjä paletin laidoilta sekä juosten kustuja bonusbiisejä. Tunnelma vaihtelee Routaisten peltojen pehtoorit -kappaleen Morricone-veivauksesta Liperi-twistin äärimetalliin. Noutajan valssi -sessioiden (2000) julkaisemattomien, surkeiden kappaleiden kohdalla alkaa kaivata kokoelman biisijärjestykseen kronologisuutta.
Katkeruus-levyllä tehdään varsinaiset kunnianosoitukset muille artisteille cover-biisien muodossa. Amorphis-veto Ensimmäinen runo on tunnetusti upea, mutta Leevi And The Leavings ei käänny raskaammaksi. Huumori orastaa esimerkiksi kahdessa Eläkeläiset-tulkinnassa, jotka seuraavat tarkemmin Judas Priestin ja AC/DC:n alkuperäisversioita. Vastapainoksi löytyy monta näytettä Tapsaa.
Kuutamo, kaiho ja katkeruus paljastaa esimerkillisellä tavalla tekijänsä vahvuudet ja heikkoudet sekä tuo vaikutteet kaiken kansan nähtäville. Kokoelman kansitekstit säilyttävät yhtä rehellisen linjan, kun Kaarle Viikate muun muassa toteaa bändinsä kaikkien aikojen tylsimmän rallin ja vahvistaa, missä kappaleessa on lainattu Entombedia, missä Bad Religionia ja niin edelleen.
