VIIKATE: Kuu kaakon yllä

Arvio julkaistu Soundissa 08/2009.
Kirjoittanut: ANTTI LUUKKANEN.

Duosta kvartetiksi jo vuosia sitten sementoitunut Viikate on patentoitunut uransa aikana montakin toimintatapaa. Se kelpuuttaa levyilleen vain tietynlaisia kappaleita, kaikkien levytysten rakenne on vähintään yhtä tärkeä kuin sen sävellykset ja julkaisutahtia ei pidä rajoittaa.

Arvio

VIIKATE
Kuu kaakon yllä
Ranka

Duosta kvartetiksi jo vuosia sitten sementoitunut Viikate on patentoitunut uransa aikana montakin toimintatapaa. Se kelpuuttaa levyilleen vain tietynlaisia kappaleita, kaikkien levytysten rakenne on vähintään yhtä tärkeä kuin sen sävellykset ja julkaisutahtia ei pidä rajoittaa. Väistämätön seuraus on tietysti se, että jossain vaiheessa hartaimmankin viikatemiehen mitta tulee täyteen.

Viikate on tehnyt itsensä toistosta hyveen, johon mikään muu suomalaisartisti ei viime vuosina ole pystynyt. Taso ei ole notkahtanut kipurajan alle kertaakaan, mutta jos bändiltä on hyllyssä alun neljättäkymmenettä äänitettä, on muutaman vuoden harkintatauko suhteessa välttämätön.

Itselläni tuo tauko ajoittui ilmeisen täydellisesti, sillä nyt vesuri heilahtaa puun takaa tainnuttavasti. Kyynisempi voi teilata tämänkin levyn annokseksi sitä samaa tyyliteltyä alakuloa, jonka vaivihkaista tunkeutumista 2000-luvun suomirockin ykköskastiin on ollut ilo seurata. Kuu kaakon yllä ei kuitenkaan ole vain yksi Viikate-albumi jonon jatkoksi, vaan millä tahansa logiikalla pyöriteltynä yhtyeen paras levy.

Ensimmäisenä voi huomata, kuinka paljon säntillisemmin matkaan on lähdetty. Viikatteen jäsenet eivät välttämättä olisi musiikkiopiston priimuksia, mutta nyt soitossa on skarppaamisen makua, Kaarlen yhä enemmän sävyjä saavaa tulkintaa voi pitää jo suvereenina suorituksena (tai laulamisena, huutaa joku koiranleuka) ja nyt albumille on vasaroitu sellaiset soundit, että alati mukana pysytellyt laahaamisen maku on haihtunut.

Kuu kaakon yllä ei kuitenkaan ole kestänyt tauotonta tehosoittoa siksi, että sillä on virtaviivaisemmat soundit. Aiemmin kuullut singlet Aaveissa vainko oot mun ja Viina, terva & hauta löytävät oikean paikkansa vasta nyt kavereidensa ympärillä. Ensinmainittu ei sorru nimensä veroiseen leikittelyyn, vaan syleilee sydämen huurruksiin ja jälkimmäisen kertosäe on taatusti laadittu mylvivän festarikansan mukana hoilotettavaksi.

Eikä levy jää vain parannelluksi versioksi vanhasta, vaan on vanha rekku oppinut uuttakin. Miten uljaasti orkesteri saakaan kannateltua loppupuolen suorastaan eeppisen pitkät kappaleet. Piano ja sello on kannettu tuvan nurkasta keskellä lattiaa ja lisäinstrumentit tuovat sitä kaivattua syvyyttä, jotta sävellyksistä saadaan kaikki irti. Pakollinen esikuvilta vohkiminen kuullaan jo kolmosbiisi Kravattipakon Motörheadilta lainatussa bassoröpötyksessä.

Oli Viikatteen pitkään reissuun hypännyt sitten missä vaiheessa tahansa, yhtyeen uskollisella sapluunalla toteutettuna tätä ei voi tehdä enää paremmin.

Lisää luettavaa