WEEPING WILLOWS: Into The Light

Arvio julkaistu Soundissa 01/2002.
Kirjoittanut: Pekka Laine.
Oikeanlainen uudistuminen ei ole helppoa yhdellekään itseensä, musiikkiinsa tai yleisöönsä vakavasti suhtautuvalle yhtyeelle.

Arvio

WEEPING WILLOWS
Into The Light
Grand

Oikeanlainen uudistuminen ei ole helppoa yhdellekään itseensä, musiikkiinsa tai yleisöönsä vakavasti suhtautuvalle yhtyeelle. Miten pysyä musiikillisesti riittävässä liikkeessä vuodesta ja levystä toiseen ilman, että elämänlanka omiin tekemisen motiiveihin ja tekemisen tuloksista oikeasti välittävään kuulijoihin katkeaa? Siinä kysymys, jota ruotsalainen Weeping Willows on varmasti mietiskellyt parin vuoden takaisen loistavan Endless Night -albumin jälkeen.
Ikuisen yön yltiöpateettiset balladit päättivät Willowsin uran komean alkukiihdytyksen sekä esteettiseen että kaupalliseen välietappiin. Roy Orbisonin, Scott Walkerin, Olavi Virran ja muiden popin suurten esisurijoiden opit muhkeiden sovitusten ja melankolisen vaikerruksen voimasta kaipasivat selvästi vetreitä kyytipoikia tuekseen. Totean suurella mielihyvällä, että Magnus Carlsonin ja tovereiden hienovarainen kurssin tarkistus on erittäin onnistunut, sillä Into The Light on erinomainen pop-levy joka suhteessa. Bändin aiempiin levyihin verrattuna reippaampi kappalemateriaali ja yhtyeen lavasointia enemmän muistuttava rouhea soundi muodostavat ryhdikkään paketin.
Ruotsalaisen musiikkiosaamisen symboliksi nousseella Tambourine-studiolla valmiiksi hierottu avauskappale Touch Me paljastaa oikeastaan Weeping Willowsin uuden musiikillisen frisyyrin olennaiset leikkaukset. Tuttu surumielinen hehku soi elektronisemmassa ja rokkaavammassa muodossa, mutta tärkein on tallella. "Real life / killed me on the school bus" -säkeen morrisseyläinen luuserilyriikka kertoo parissa sekunnissa, että herkkien ja särkynytsydämisten asialla tässä edelleen ollaan. Carlsonin tekstit piehtaroivat romanttisesti elämän öisellä puolella ja osaavan soittajiston vakuuttavasti soittamat sävelkulut eksyvät harvoin duuriin.
Soinnilliselta ilmeeltään albumi on tanakka, muttei yksioikoisella tavalla. Tuotannossa on mukana on myös hallittua trippailua ja erityisesti kitaroissa yllättävänkin roisia otetta. Siellä täällä puksahtelevat synteettiset äänet ja iskevät kertosäkeet hivuttavat yhtyettä kenties piirun lähemmäksi kansainvälisen nykypopin menestyksen standardeja. Tämä ei minusta kuulosta laskelmoidulta kompromissikyyristelyltä vaan hyvinkin ymmärrettävältä kehitykseltä: bändillä on kotimaa jo kämmenellään ja wiippareiden musiikissa piilevä potentiaali panisi kenet hyvänsä tähyämään länteen ja etelään.
Jos parilla kevyellä konekompilla ja Depeche Modelta tai The Smithsiltä imaistulla vaikutteella saadaan pelastettua maailman lapsia paskamusiikin autiomaasta hortoilemasta niin hyvä. Levyn nimikkokappaleen mahtava kertosäe on nimittäin juuri sitä taikapulveria, jota pahuuden ja turhuuden päälle pitää ripotella. Eikä tuo raikaavien rokkikitaroiden ja uskomattoman iskelmämelodian täydellinen liitto ole kuin yksi Into The Light -levyn täyttymyksen hetkistä. Albumin päättävä kolmen raukean laulun sarja on ainakin minun korvissani kutakuinkin täydellistä poppia.
Tällainen musiikki saa ajattelemaan hyviä asioita ja muistelemaan hienoja hetkiä. Oli kesä 1997 ja rakastuin palavasti Weeping Willows -nimiseen ruotsalaiseen yhtyeeseen. 

Lisää luettavaa