YUP: Lauluja metsästä

Koska Jarkko Martikaisen johtama YUP löysi oman Eldoradonsa jo lokakuussa 1999 ilmestyneen Normaalien maihinnousu -albumin myötä, Lauluja metsästä -kiekon toistama loikka suoraan Suomen virallisen albumilistan kärkeen ei tullut shokkina. Konseptina moinen tempaus seisauttaa silti aina veret suonissa vähintään sekunnin murto-osaksi, sillä myös YUP edustaa sitä valtavirran sivuun jäävää segmenttiä, jota marginaaliksi, reunaksi tai undergroundiksi nimitetään. Vaikka bändi onkin – suurelta osin Riku Mattilan tiukan tuotanto- ja karsintatyön ansiosta – viime albumeillaan suoristanut mutkiaan, sen esittämään radikaaliin musiikkiin ei voi hyvällä tahdollakaan soveltaa samoja parametrejä kuin määräävään osaan kilpailijoitaan. Ja hyvä niin.
Musiikilliselta ilmeeltään laulaja/kitaristi Jarkko Martikaisen, kitaristi Jussi Hyyrysen, basisti Valtteri Tynkkysen, rumpali Janne Mannosen ja kosketinsoittaja Petri Tiaisen muodostama YUP on edelleen kuin kaikki vaikutteensa tehosekoittimeen kaatanut Faith No More tai The Police. Siinä missä nämä yhtyeet loistivat popkertosäkeiden metsästyksessä, ne myös erikoistuivat lukuisten vaikuttajiensa tyylien liki kritiikittömään imitointiin. YUP sotkee inspiraattoreistaan tyyten itsensä kuuloisen seoksen, jossa kättä lyövät muun muassa haikean slaavilainen melodiakäsitys ja Iron Maidenin machot kitaraharmoniat. Moderneihin medioihin erikoistuneen tutkijan saattaisi kuvitella nimittävän tätä seitsemän aiemman albumin pohjatyöstämää kiteymää "oppikirjaesimerkiksi kustannustehokkaasta sisällöntuotosta".
Jos omintakeista säveltaidetta ei täydentäisi samaa paria oleva kekseliäs sanoitustyyli, lopputuloksesta tulisi rampa tai ainakin jotenkin kompura. YUP:n kohdalla moisesta ei tarvitse huolta kantaa, sillä Jarkko Martikainen on niitä harvoja suomalaisia tekstittäjiä, joiden lyriikoista tullaan vielä tekemään useita opinnäytteitä. Koska 70-luvun alulla syntyneistä rockmuusikoista ei juuri uusia hectoreita ja daveja tai ismoja ja tuomareita ole pintaan noussut, kruununperimysjärjestys vaikuttaa selvältä. Tämän verbaalisesti notkean miehen tyylinäytteiksi käyvät kakkosraita Minä elän vaarallista elämää, joka voisi kertoa vaikka Howardin Hughesin tai Michael Jacksonin tarinan, ja kaunis akustinen päätösbiisi Nyrkkeilijä, joka taas on selvästi sukua Matti Ijäksen 1985 tekemälle erinomaiselle elokuvalle Painija.
Yhtyneille urbaaneille puoskareille ei suoraan sanoen voi tai kannata muuta kuin toivottaa pitkää ikää. Samalla näitä vastarintaliikkeen partisaaneja sopii onnitella siitä, että tasan kymmenen vuotta kestänyt levytysura kantaa näinä päivinä myös kaupallista hedelmää.