Sanalla ”instituutio” on paha kaiku. Se tulee mieleen YUP:n kymmenettä suomenkielistä studiolevyä kuunnellessa. Yhtyeen merkitys suomalaiselle rockille on ollut huikea sekä hienojen albumikokonaisuuksien muodossa että vaikuttajan roolissa monille nuoremman polven bändeille, jotka ovat ainakin jossain määrin halunneet tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Se, että tuo vaikutus on toinen toistaan kammottavampien tekonokkelien ja näennäiskikkailevien bändien vuoksi kääntynyt negatiiviseksi, ei himmennä bändin omia suorituksia. YUP on lisäksi niitä harvoja kokoonpanoja, jotka ovat pystyneet luomaan uran, jolle ei todellisia rimanalituksia ole mahtunut. Mutta nyt bändi itse on pystyttämässä itselleen patsasta.
Kysymys ei suinkaan ole siitä, että YUP toistaisi vanhaa tai olisi jäänyt junnaamaan paikalleen. Vapauden kaupungit vain kuulostaa siltä kuin se olisi päästänyt itsensä aivan liian helpolla. Ikään kuin sillä ei olisikaan mitään sanottavaa, vaikka teemat albumilla ovatkin suuria. Asioita todellakin käsitellään tällä kertaa isosta katsantokannasta käsin. Ja tänä maailman aikana vapauden käsite jos mikä olisi luullut kirvoittavan kielenkantoja.
Basisti Valtteri Tynkkynen on toiminut albumin tuottajana ja vaikka selitys kuulostaa ilmeiseltä, niin siltä levy myös kuulostaa. Kyseenalaistaminen puuttuu. Ulkopuolisen korviin olisi varmaankin särähtänyt, kun Jarkko Martikainen kuulostaa Pullopäässä aivan Ismo Alangolta. Se ei varmaankaan ole ollut tarkoituksena. Lähes kaikki vaikuttaa puolitekoiselta, vähän kuin demoversioilta. Palava into, halu ja oman suoritustason parantamisen tahto ei levystä välity.
Sitten edellisen albumin, kolme vuotta sitten ilmestyneen Keppijumppaa -täyspitkän, Jarkko Martikainen on tehnyt soolona yhden studio- ja yhden livelevyn sekä julkaissut esikoisrunokirjansa. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka suurella innolla mies on halunnut keskittyä YUP:n teksteihin. Ikimaailmassa en olisi uskonut, että YUP:n levyllä lauletaan taiteilijana olemisen vaikeudesta niin kuin Sanomisen pakossa. Oli teksti sitten ironiaan verhottua tai ei, niin täydellinen läpijuoksu se on.
Perin ilmeiseltä kuulostaa perusajatus myös Kunhan kuluu tuhat vuotta -kappaleessa. Arvoilla ja arvostuksella on todellakin taipumus aikojen saatossa muuttua. Maailman parhaan maailman syleilevyys on puolestaan tuskastuttavan setämäistä. Itse biisi on silti levyn parhaimmistoa. Ja ensimmäistä kertaa tulen huomanneeksi, että Martikaisen riimitkin voivat ontua: ”käyttäessään nesteitä/ei voi nähdä esteitä” -tyyppinen tyylittely olisi pikemminkin Kotiteollisuuden heiniä.
Bändille ominainen kokeilun- ja vaihtelunhalu sekä tietynlainen positiivinen leikkisyys ovat siirtynyt syrjään. Vapauden kaupungit on YUP:lta rutiinisuoritus. Ainoa tuoreempi elementti on leppoisasti naukuva hanuri.
Pettymys albumi on tietysti vain yhtyeen omiin suorituksiin verrattuna, mutta sen on pakko olla ainoa mittari parikymmentä vuotta täyttävälle yhtyeelle. Uran tässä vaiheessa leipääntyminen kuulostaa ehkä todellisuuttakin dramaattisemmalta.
Mielikuvat YUP:n tämän hetken statuksen tietäen kuulostavat omituiselta. Eikö sen nyt pitäisi olla voimakkaimmillaan uuden vireän levy-yhtiön pilttuussa ja parin vuoden tauon jälkeen? Pelottavin ajatus Vapauden kaupunkien parissa onkin tyly. Tarvitaanko YUP:ta vielä? Onko se antanut jo panoksensa suomalaisen rockin kehitykselle? Onko se siirtynyt edistyksestä taantumukseen?
Ehkei sittenkään. Sydämellistä päätösraitaa Maailmannäyttelyä ei pysty pilaamaan edes lopun muusikkohuumorilta löyhkäävä progepieruilu.