Bon Jovi | 26.5.2013 Ratinan stadion, Tampere

27.5.2013 11:00

Ihokarvamittari on luotettava. Tällä kertaa sen reagointia pitää odottaa lähes keikan loppuun saakka. Syynä saattaa olla myös ilta-auringon painuminen katsomorakenteiden taakse, mutta Jon Bon Jovin astellessa yksin akustisen kitaran kanssa 25 000 katsojan eteen ja laulaessa Livin’ On A Prayerin ensirivejä, kehoni reagoi väristyksillä. Sellaisilla hyvillä väristyksillä, joita syntyy helposti aina kun yksi ainoa naapurin sedältä näyttävä äijä pitää hyppysissään stadionillista ihmisiä.

Sitten bändi palaa lavalle, biisi alkaa alusta ja Jonin kanssa riidoissa olevan Richie Samboran tilalle istutettu kitaristi (en muista nimeä tai kasvoja enää keikan jälkeen) alkaa soittaa rockhistorian hassuinta riffiä kitarallaan talkboxin läpi. Uffaa-uffaa-uffaf-fuffaa. Kaikki hymyilevät ja laulavat mukana.

Tämä on stadionrockia sanan parhaassa mahdollisessa merkityksessä. Amerikanraudan muotoisen jättilavan sisällä soittava Bon Jovi istuu ympäristöön täydellisesti.

Yhtäkkiä tajuan, että juuri tällä hetkellä minulla on paljon yhteistä näiden kaikkien tuntemattomien ihmisten kanssa. Ehkä heilläkin on ollut lapsena mummolan tallin vintillä Bon Jovi -juliste ja ehkä hekin ovat hämmentyneet tajutessaan viimein, ettei Slippery When Wet viittaa pelkästään maantien liukkauteen.

Muutaman kerran illan aikana päästään melkein yhtä maagisiin tunnelmiin, mutta vain melkein. Keikan päättävä Always vaikuttaa olevan jokaisen keikalle saapuneen pariskunnan nimikkobiisi. Runawayn synariffi saa taaimmaisenkin penkkirivin tanssimaan, mutta biisi soi ikävän laahavana.

Siinäpä se. Illan aikana kuullaan parikymmentä muutakin kappaletta, muun muassa Born To Be My Baby ja sen identtinen kaksoisveli Born To Follow, sekä Bad Medicine, jonka sisään on upotettu pätkä Bon Joville vaivaannuttavan huonosti istuvaa The Doorsin Roadhouse Bluesia.

Hieman känisten ja yllättävän vaisusti laulava Jon Bon Jovi on ammattitaitoinen ja energinen keulahahmo, mutta ei olemukseltaan järin karismaattinen. Unohtumattominta miehessä on käsittämättömän valkea hammasrivistö. Toisaalta Jon tekee ammattimiehen tapaan juuri sen, minkä hän tietää riittävän. Ilta illan perään, vuosikymmenestä toiseen.

Soundit ovat stadionkeikaksi todella hyvät. Stemmoja myöten kaikki soi hallitusti. Bändi (alkuperäisjengistä ovat mukana vielä rumpali Tico Torres ja kosketinsoittaja David Bryan) soittaa täydellisen virheettömästi, mitä ei rockmusiikissa ole koskaan laskettu hyveeksi. Eikä lasketa nytkään, sillä vain harvoin tuntuu siltä, että soivat äänet ovat lähtöisin elävistä, tuntevista ja hikoilevista ihmisistä.

Sellainen olo tulee oikeastaan vain kerran: kun Jon Bon Jovi soittaa hellyyttävän kömpelösti Runawayn kitarasoolon. Kiitos siitä.

Ja oikeastaan kiitos koko illasta, sillä ylläolevasta nurinasta huolimatta luotan ihokarvamittariin. Ei sitä ihan vähällä saada värähtämään.

Lisää luettavaa