KUUKAUDEN DEMO: POLAR ENDS
www.polarends.com
Sitten viime kuuleman Polar Endsin musiikissa ovat ilmeisimmät muotioikut saaneet väistyä. Tilalle on tullut vaikutteiltaan laaja-alaisempi, sävykkäämpi ja hyvässä mielessä aikuisempi ote. Tästä huolimatta turkulaisyhtye on yhä intensiivisesti rokkaava yhtye, jonka kaikki soittajat pelaavat joukkuetta, ei itseään varten. Rytmiryhmän soitto on tiukkaa mutta ilmavaa, kitarat sävyttävät kappaleita melodisesti ja harkiten mutta runttaavat tarvittaessa. Antti Kokkomäen laulutulkinta on vahvaa, vaikka sointi ei aivan omaperäisin olekaan. City Lights -ep:llä huomion varastaa alkuun se, että yhtye on äänittänyt sille cover-version triphop -legenda Portisheadin Sour Times -kappaleesta. Rankaksi riffittelyksi se hieman ennalta arvattavasti yhtyeen käsissä muuntuu. Mutta toimii se näinkin, vaikka jännitteessä jäädäänkin jälkeen alkuperäisestä. Moni olisi samassa tilanteessa röyhkeästi ripannut riffin ja väittänyt teosta omakseen. Veto tuntuu kuitenkin ymmärrettävältä nykyisin vallitsevan cover -buumin harjalla: se paljastaa sopivan yllättävän kulman säröistä ja modernia rockia soittavasta Polar Endsista. Uudelleentulkinnan syy ei nimittäin voi olla siinä, etteikö oma materiaali toimisi. Demon avaava City Lights on suuresti ja modernisti soiva hittikappale mutta ei mitään rautalangasta väännettyä täsmämusiikkia. Dynaamiset riffit lomittuvat toisiinsa hienosti ja sopivan yllättävästi ja melodiassa riittää tarttuvuutta. Kolmimuunteisella laukkarytmillä etenevä, upeasti soinnutettu Waves tuo hienostuneisuudessaan mieleen Porcupine Treen jylhät maisemoinnit.
Soundi esitti muutaman kysymyksen demovoittajalle. Millaisten vaiheiden kautta Polar Endsin nykyinen tyyli on muotoutunut?
– Eräs kaverini sanoi minulle City Lights -EP:n kuultuaan, että Polar Ends on löytänyt sielunsa. Näin saattaa olla. Kai jokainen bändi yrittää syvintä olemustaan etsiä. Toiset löytää sen, toiset taas eivät. Tässä hommassa on lopulta kuitenkin pakko luottaa omaan intuitioon ja yrittää vangita niitä taianomaisia hetkiä, kun joku biisi menee luihin ja ytimiin. Siihen me pyrimme ja sitä kautta tyylimme on muotoutunut pikku hiljaa, kertoo laulaja-kitaristi Antti Kokkomäki
Melodiat ovat teille tärkeitä. Minkälaisesta melodiaperinteestä oman näkemyksenne mukaan ammennatte?
– Tänä päivänä on vaikeaa tehdä musiikkia vaikutteitta, koska kaikki on jo kuultu, ja internetin myötä kaikki on myös kuultavissa. Tällaisen ongelman kanssa joutuu musiikinteossa painiskelemaan. Meillä melodiat kumpuavat hyvin erilaisista vaikutteista, koska kuuntelemme kaikenlaista musiikkia reggaesta death metalliin. Sehän olisi avartavaa, jos ei olisi mitään perinteitä. Olisit asunut koko elämäsi autiolla saarella ja sitten tulisi joku, joka löisi kitaran kouraan. Siitä vaan rämpyttämään!, Kokkomäki haaveilee.
Miksi päätitte äänittää uusimmalle äänitteellenne version Portisheadin Sour Times -kappaleesta? Triphop kun on melko kaukana yhtyeenne tyylistä.
– Lähdin kehittelemään Polar Endsille jotain tummansävyistä ja pontevaa riffiä, jonka huomasin myötäilevän Sour Times -biisin harmoniaa. Se ei ollut suoraa Portishead-kopiota, mutta tunnelma oli vähintäänkin yhtä hapan kuin alkuperäisessä. Rakensin riffin ympärille kokonaisuuden, joka lopulta osoittautui kyllin mielenkiintoiseksi jakaa sitä kuulijoille. Triphop on tarpeeksi kaukana omasta tyylistämme, joten versiosta oli helppo saada oman kuuloinen. Jos cover-biisi ei saa uutta omanlaista näkökulmaa sitä tehdessä, voi sen jättää mielestäni kokonaan tekemättä, biisintekijä ja kitaristi Lauri Levanto miettii.
Miten löysitte itseänne miellyttävän lähestymistavan versiollanne?
Nupit väännettiin kaakkoon ja alettiin rokkaamaan hulluna unohtamatta kuitenkaan dynamiikkaa säkeistön ja kertosäkeen välillä. Pyörää ei tässäkään lähdetty keksimään uudelleen, Levanto tunnustaa.
Filosofianne lähtee siitä, että kappaleiden tulee toimia erityisesti live-tilanteessa. Minkälaisilla keinoilla pyritte tähän?
– Kappaleita tehdessä tulee kuvitella itsensä tilanteeseen, joka saa adrenaliinin virtaamaan. Jos biisi ei herätä viimeistään treeniksellä minkäänlaista voiton tunnetta, sysäämme tekeleen oitis unohdettujen listalle. Jos biisi on hyvä, live-tilanne lähtee lentoon omalla painollaan, Levanto lupaa.
Demoefektille lähetettyjen demojen perusteella Turusta on viimeisen parin vuoden aikana tullut varsin paljon emo -henkisiä yhtyeitä, jollaiseksi teitäkin viimeksi varovasti määriteltiin. Minkälaiselta Turun bändiskene vaikuttaa teistä tällä hetkellä?
– Ilmeisesti Demoefektin listasijoille pääsystä haaveilee siinä tapauksessa pelkät emo-henkiset turkulaisyhtyeet. Kukin saa määritellä meidät miksi itse haluaa, mutta itse emme koe syyllistyvämme niin sanottuun emoiluun. Bändiskene Turussa vaikuttaa nykypäivänä hedelmälliseltä. Tarjonta on hyvin monipuolista ja laadukasta. Sen sijaan elävän rockmusiikin esittämiseen soveltuvia ravintoloita on melko niukasti ottaen huomioon, että puhumme kulttuuripääkaupungista 2011, Levanto kertoo.
M U U T K A T S A S T E T U T
THROW AWAY HEROES
Klassisten rockrallien teko tuoreella tai muutoin kiinnostavalla tavalla on pirun haastavaa hommaa. Demoefektissä jo pariinkin otteeseen tiukasti soittavaksi riffi-rock-koneeksi todettu helsinkiläisyhtye on onnistunut tässä tehtävässä jälleen erinomaisesti. Yhtyeen sointia on leimannut tähän asti vahvasti skandinaavinen action-rock, mutta uusimmalla demollaan porukka osoittaa, että se ei ole yhden ilmaisutavan vanki. Temmot ovat hivenen laskeneet, ja ilmaisu on astetta popmaisempaa. Demo alkaa ja päättyy tutuksi tulleella, tiukalla boogiella. Väliin sijoitettu Ms. Monroe viittaa sävellyksenä yllättäen brittirockiin, vaikutelma on kuin Oasis soittaisi katurockia. Oma suosikkini on kuitenkin Hank, joka on twang-kitaroineen todella hieno biisi. Hienoa on myös se, että Tommin laulu on poikamaisesta hentoudesta huolimatta entistä varmemmassa kuosissa. Joko olisi aika niputtaa tuotantoa kunnon soundeilla?
STONETONE
www.myspace.com/stonetoneband
Stonetone vakuutti jo edellisellä kerralla tuotantonsa valmiudella. Jos yhtyeestä aisti viime kerralla tunnelmametalli- ja grunge -vaikutteita, on porukka muuttanut lyhyessä ajassa kurssiaan kohti suoraviivaisempaa paahtoa. Uudella kahden biisin näytteellä temmot on nostettu maksiimiin, ja vaikuttaa siltä, että tuottelias yhtye himoaa tosissaan levytyssopimusta. Näytteen kaksi kappaletta ovat tasokkaita ja täysin valmiita laajempaan levitykseen, mutta keskenään hyvin samankaltaisia hittikokelaita. Avausraita Red To White etenee rivakalla ska -poljennolla ja intensiteetti kasvaa oikeaoppisesti loppua kohden. For Plutocracy on myös ylinopeudella kaahaava veto, jossa on muodikkaita screamo-tyylisiä huutolauluja. Kappale pitää helposti omaksuttavasta kuorestaan huolimatta sisällään monta sovituksellista käännettä ja koukkua. Soitto ja laulu on totutusti täyttä rautaa ja jälki soundeja ja tuotantoa myöten ammattimaista. Tyylinviilaus on tehnyt Stonetonesta entistäkin ajanmukaisemman yhtyeen, mutta liekö levy-yhtiöiden trenditutka jo suunnattu toisaalle?
IDIOMATIC
Välillä kaahataan, välillä maalataan. Siinä on Tamperelaisen Idiomaticin agenda. Suureellista ja tunteikasta indierockia soittava yhtye tuo muodikkaasta ja rosoisesta soundistaan huolimatta mieleen Eskobarin ja The Motorhomesin kaltaisten ruotsalaisyhtyeiden kliinisen melankolian ja sentimentaalisuuden. Demon aloittavalla Fireworksilla rytmiikka sykkii emo-tyyliin kiihkeästi, mutta seesteisen mollimelodian ja Sasja Montosen pehmeän lauluvibraton myötä tunnelma on herkkä ja haikea. Avarasti maalailevien sähkökitaroiden muodostama soundi saa lisäulottuvuuksia kuulaan pittoreskeista kosketinkuvioista. Mewmainen Street Lights miellyttää kappaleista eniten ja se näppärine rytmikikkoineen on tarpeellinen osoitus siitä, ettei yhtye ole yhden tunnelman vanki. There’s No Promise -ep on vahva näyttö tuoreelta yhtyeeltä. Idiomatic ei riko raja-aitoja tai tee ihmeitä, mutta melodisen indiepopin ystävät se palkitsee tasokkaalla haikeilullaan.
MIDI CHIPS
Roots -musiikissa kunnioitus ansaitaan usein epämääräisillä aitouden määrittelyillä, jotka perustuvat legendoihin alkuperäisyydestä tai äidinmaidosta saadusta ensikosketuksesta lajiin. Midi Chips sen sijaan alkoi soittaa skata, vaikka kukaan sen jäsenistä ei oikeasti tiennyt mitä se on. Siksi sen lähestymistapa aiheeseen on kaikkea muuta kuin dogmaattinen. Erittäin taitavasti soittava porilaisyhtye käsittelee takapotkulla melodisia ja usein mollissa kulkevia poprock-kipaleita. Kokoonpano on kaksine torvineen kuitenkin klassista muotoa ja Robert Färm on erinomainen laulaja. Electric Erectionilla samaan pataan heitetään punkkia, discobeatia ja jopa hevisooloja, ja tuloksena on outo, mutta pirun svengaava hybridi. Porukan visio on niin omalaatuinen, että sen suo mielellään kehittävän näkemystään ja tulevaa pitkäsoittoaan oman vaistonsa varassa. Ska-puristeille Midi Chipsin historiaa hylkivä fuusio on varmasti liikaa, mutta rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta porukkaa on kiitettävä. Jatkoa seurataan suurella mielenkiinnolla.
TEATONES
Toisella omakustanneäänitteellään tamperelainen Teatones syventyy tutkimuksiinsa akustisvoittoisen kamaripopin parissa. Yhtyeestä kuultiin demoefektissä viimeksi reilu vuosi sitten. Tässä välillä yhtye on keikkaillut ja äänitellyt uutta materiaalia, jolla kokoonpano soi tasapainoisemmin ja hallitummin. Yhtyeessä ei yhäkään ole rumpalia, vaan komppipuoli hoidetaan cajonilla ja muilla perkussioilla sekä kielisoittimilla. Sovituksissa yhtye luottaa kauttaaltaan aikaisempaa enemmän minimalismiin. Tämä toimii, sillä muusikoilla on tyylitajua ja näkemystä. Avausraita Let Her Dance nousee aivan toisiin sfääreihin Panu Ukkosen upean bassoklarinetin myötä. Nimiraita November kytee lämpimästi ja nukkavierusti kuin brittiläinen Tindersticks konsanaan. November-ep soi miellyttävästi alusta loppuun asti, eikä huteja löydy. Yhtyeeltä voi toivoa jatkossa vain entistä monimuotoisempia kappaleita ja suurempaa riskinottoa.
KEOMA
Vasta vuoden nykyisellä kokoonpanolla soittanut Keoma on jo ensimmäisellä nauhoitteellaan kovassa iskussa. Musiikillaan yhtye kartoittaa metallin ja synkistelevän post-grungen raja-aitoja ja tekee sen niin taitavasti, ettei se jää tasossa juurikaan jälkeen amerikkalaisista esikuvistaan. Avausraita Fade sopisi hyvin mihin tahansa rokkiradioon, sillä rankasta asustaan huolimatta se on helposti soljuvaa ja jopa miellyttävää musiikkia. Äänitteen kaikki neljä raitaa ovat hyvinkin hittihakuisia, joskin loppua kohden progressiivisuuden aste hivenen lisääntyy. Omakustanteen nimeä kantava A Time For You on kaikin puolin nappisuoritus. Jos yhtye vakuuttaakin ammattimaisuudellaan, niin omaperäisyydestä tai haastavuudesta sitä ei voi kehua. Mutta mikäli tuuri ja ajoitus natsaa, saattaa Keomalla olla pian levytyssopimus taskussaan.
LUXURY TOYS
www.myspace.com/luxurytoys
Huolettomasti remeltävää rokettia tarjoilee demoefektille Luxury Toys. Kapakkipianon vetämä jytä White boys Can’t Play Rock’n’roll toimii asiallisena johdatuksena lahtelaisen alkuvoimaisuuden lähteille. Asioiden ytimeen pureudutaan entistä hanakammin Collar And Tiella, jonka trumpettisoolo on piristävä ja mukavan härski lisä The Stooges -henkiseen paahtamiseen. 1960-lukumaisesti popahtava Purple Lips tuo kaivattua melodisuutta väkevän runttauksen keskelle. Luxury Toysin moni-ilmeinen katurock taipuu tarvittaessa luontevasti glamiin ja raakaan runttaukseen. Soitossa on hirmuinen draivi, ja etenkin tiukka rytmiryhmä tekee vaikutuksen. Laulaja Lester Briscon persoonallinen lauluääni, sanojen rytmitys ja älyvapaat höpötykset personoivat onnistuneesti yhtyettä, joka muutoin saattaisi hukkua muiden kaltaistensa joukkoon.
ALICE AIRBUS
Alice Airbusin juuret ulottuvat 2000-luvun alkuun, jolloin serkukset Yrjö Korenius ja Ossi Lahtinen alkoivat yhdessä opetella kitaransoittoa. Erilaisten tyylikokeilujen ja nimivaihdosten myötä ollaan tultu siihen pisteeseen, että kaksikon johtaman Alice Airbusin ensimmäinen omakustannepitkäsoitto on ulkona. Energisellä altsupopilla kiekon aloittava Plastic America on lelusyntikoineen todella mainio biisi. Konstailemattomasti mutta komeasti kulkevat muutkin rallit. Soundi on sopivan rosoinen ja iso, soitto rentoa vailla kikkailua. Levyn äänittämisen jälkeen yhtyeeseen on kiinnitetty uusi solisti, mutta itseäni miellyttävät nämäkin tulkinnat. Vaikka vire ja soundi ei koko ajan pysykään hallussa, on laulussa viehättävää poikamaista karismaa ja tyyliin sopiva soundi. Levyn toinen puoli koostuu suomenkielisistä huumorikappaleista, jotka tuntuvat samassa paketissa turhilta, sillä niin mainiosti a-puoli rokkaa.
CARCADIAL
Tampereen suunnalta rynnistävä Carcadial tarjoilee Reconvicted -promollaan varsin valmista ja toimivaa jytää. Yhtye esittää saatekirjeessään tyylisuunnaksi hardrockin ja vanhemman heavy metalin liittoa. Tähän nähden kitarat soivat modernin turboahdetusti ja yhtyesoundi on lyijyn raskas. Koko yhtyeen miehistö on soittimiensa ääressä eteviä tekijöitä. Rytmipuoli potkii hyvin, soolokitaristi Erno Tarvaisen tiluttelut ovat taidokkaita. Pasi Antikaisen laulussa on riittämiin munaa, vaikka laulusoundi ei persoonallisimmasta päästä olekaan. Demon aloittavassa Cold Hand Of The Pastissa on mukavasti yllättävyyttä ja sulateltavaa pidemmäksi ajaksi. Tätä seuraavat kappaleet eivät aivan yllä avauksen tasolle, mutta energia säilyy ja akustiset välisoitot elävöittävät onnistuneesti rankkaa jyystöä. Ensi kerralla demo kannattaa lähettää metallit -osastolle.
BLAST ONES
Yhtye ei viitsinyt lähettää minkäänlaista saatekirjettä demonsa mukana. Kaiketi se on tajunnut sen, että suurin osa niistä sisältää moneen kertaan toistettuja, katteettomia fraaseja, ja että musiikki puhuu puolestaan, mikäli näin on käydäkseen. Demon avaavan Adios Libidon ensitahdeista kuulee välittömästi sen, että yhtye on tyylistään ja omasta lähestymistavastaan selvillä. Voi olla kysymys myös rajoitteista. Blast Onesin huolimaton garagepunk viehättää erityisesti solistin suttuisen ja puheeksi hakeutuvan laulun artikulaation sekä sovitusten pienien suurien ideoiden tähden. Blast Ones ei muuta mitään tai keksi mitään uutta, mutta hallitsee sen merkillisen kosketuksen, jonka myötä tavanomaisista ja jopa tylsistä aineksista tulee jotakin osatekijöitänsä kiinnostavampaa.
KIRSI HELENA
www.myspace.com/kirsihelena
Artisti viittaa nimellään ilmeisen tahallisesti suomalaisen iskelmämusiikin kuningattareen, mutta tähän yhtäläisyydet jäävätkin. Kirsi Helena merkitsee solistin lisäksi koko yhtyettä ja sen kappaleet ovat kitaristi-pianisti Matti Parkkosen käsialaa. Saatekirjeen mukaan oululaisyhtyeen kappaleiden tunnelmaa kuvaavat muun muassa kynttilän liekki hämärtyvää syysiltaa vasten, lämmin kahvi ja takkatuli yöpakkasella. Eli naistenlehdistä tutun romantiikan parissa tässä operoidaan. Helposti tästä tulee mieleen esimerkiksi Jippu tai Jenni Vartiainen, mutta Kirsi Helenalla on upea oma ääni ja tulkinta kohdallaan. Myös taustayhtyeen soitto on sävykästä, taitavaa ja tasapainoista. Kirsi Helenan esikoisäänite on erittäin kypsän ja valmiin oloinen. Kaiken kattavan herkkyyden sekaan voisi vielä koettaa ujuttaa lisää jännitteitä.
VEILT
www.myspace.com/veilt
Yhteiskunnan kontrolli ja epäoikeudenmukaisuus on kanavoitunut Veiltin käsissä ahdistavaksi synkistelyksi. Turenkilaisyhtyeen musiikki ammentaa pääosin grungesta ja progesta, mutta varsin olennaisesti sitä määrittävät myös sludge-metaliin ja post-rockiin viittaavat hitaat temmot. Avausraita Mold ei kosiskele tai mielistele vaan piinaa raskailla riffeillä, hitaalla temmolla ja pitkällä kestolla. Viimeistään ambientmaisten atmosfäärien ilmestyessä äänikuvaan alkaa valjeta, että orkesterilla on esimerkillistä tajua lohduttomien mutta sävykkäiden tunnelmien luomiseen. Välissä meno hieman notkahtaa, mutta onneksi päätösraidalle on jätetty kiekon hienoin laulumelodia. Kun Veilt saa karsittua soiton rytmiset epätarkkuudet ja kappaleiden ilmeisimmät teennäisyydet pois, on siltä lupa odottaa todella kovaa materiaalia.
SEARCH
Search on nelihenkinen kokoonpano Vilppulasta Pirkanmaalta. Porukka soittaa rockmetallia, jossa pääpaino on jälkimmäisessä, ja siksi se saisi asiantuntevamman kohtelun tämän palstan metallit -osiolla. Yhtye tuo esiin kappaleissaan nykypäivän polttavia kysymyksiä sekä arkielämän asioita kristilliseltä kannalta katsottuna. Tämän vuoksi sen tekstit erottuvat massasta olipa missiosta mitä mieltä tahansa. Ei Enempää -promolla yhtyeen kappaleet pohjautuvat usein trash-riffeihin, joihin se liittää melodisia kertosäkeitä. Soolot on karsittu lähes kokonaan pois. Soitto kulkee tiukasti, joskin laajempaa tunnelmien kirjoa ja mainitun kaavan rikkomista täysipitkältä odottaisi. Lauri Knuuttilan laulu ei ole vielä aivan täydessä iskussa, vaan puhtaissa osuuksissa on vireen ja soundin kanssa havaittavissa epävarmuutta. Search on löytänyt oikean tien, mutta sillä on vielä varaa kehittyä.
KOLONNA
Kolonna ilmoittaa soittavansa suomigrungea, mutta yhtä lailla kombossa kuuluu melodisemman laidan varhainen suomipunk. Vuonna 2004 perustettu yhtye kutistui hiljattain trioksi, ja tämän myötä yhtyeen identiteetti on soittajille paljastunut uudella tavalla. Triona se on halunnut viedä musiikkiaan yksinkertaisempaan ja alkuvoimaisempaan suuntaan. Avausraita Ei kenenkään maa surisee ja murisee, mutta melko harmittoman vaikutelman se antaa. Kaikissa kolmessa kappaleessa on naiivin yksinkertaista tarttuvuutta, tekstit rimmaavat ja kertsit ovat luonnosmaisen yksinkertaisia, mutta viehättävä vaikutelma ei pidä kovinkaan kauan hyppysissään. Trion otteissa ei tunnu olevan tarvittavaa vimmaa ja vaarallisuutta tyylilajiin ja esikuviin nähden, eivätkä Juha-Pekka Vanhatalon hennot vokaalisuoritukset varsinaisesti paranna vaikutelmaa.
DIRTY DEALERS
www.myspace.com/dirtydealersband
Dirty Dealersille asenne ja vahva jyräys ovat tärkeintä. Porukan vaikutteet ovat sieltä maskuliinisen katurockin perinteisimmästä päästä: Mötley Crüe, Hanoi Rocks, Guns’n’Roses, Peer Gynt ja niin edelleen. Complete Jigsaw -näytelevyn kappaleet ovat kovin tavanomaisia riffiryppäitä, mutta tiukasti soitto kulkee, ja elkeet ja soundit ovat kuin isommillakin staroilla. Kaksine kitaroineen yhtye soundaa todella komealta, ja komppipuoli on myös tukevaa ja konstailematonta. Alexin laulussa on uskottavaa rouheutta, mutta toisinaan siitä välittyy turha kireys ja yliyrittäminen. Näin geneerisessä ja läpikolutussa lajityypissä kun melkein kaikki jää tulkinnan hienouksien ja virheettömyyden varaan. Dirty Dealers on kuitenkin jo lähellä tavoittelemiensa perusasioiden ydintä.
ELÄVÄT KUOLLEET ELÄVÄT
Kotkalaisduon syntytarinaan on olennaisesti vaikuttanut 3-kielinen kitarabasso, jonka laulaja-kielisoitintaiteilija Jani Paakkala rakensi kyllästyttyään tappelemaan ja vääntämään osaamattomien ja hankalien basistien kanssa. Yhtyeen toisella omakustanteella kuullaan toki lisämausteita, koskettimia ja muuta melodianpätkää, mutta homman nimi on minimalismi. EKE tavoittelee kolmella kappaleellaan ennen muuta estotonta ja naivistista vaikutelmaa. Jampat veivaavat funkia ja punkia, joskin pääpaino on jälkimmäisessä. Komppi on tiukka ja soundi omalaatuinen ja yllättävänkin muhkea. Duo haluaa kiteyttää, kärjistää ja tyylitellä, mikä on täysin oikea ja virkistävä asenne. Valitettavan kertakäyttöistä tämä silti sisällöllisesti on, huumorimielessäkin ajateltuna.
ROYAL MAX
www.myspace.com/royalmaxband
Lappeenrantalaisyhtye kuvailee itse musiikkiaan leikkisästi progehardrockheavyjazzfunkiksi. Mistään huuruisesta seiskarifuusiosta tai edes kovinkaan kimurantista taiteilusta ei kuitenkaan ole kysymys. Määritelmä kuvaakin lähinnä soittajien soittotyyliä ja musiikillisia vaikutteita. Sonja Nurmelan hieman huojuvasti laulamat melodiat ovat varsin helppoja ja popmaisia, ja biiseihin nähden yhtyeen soitto on paikoin turhankin kyllästetty heavymaneereilla. Saatteen mukaan yhtye halusi nauhoituksissa saada musiikin nyanssit ja soittajien taidot esiin. Jälkimmäinen kuuluu kiusallisena itsekorostuksena: teknisesti huipputaitava soolokitaristi Jesse Saira tiluttaa lähes joka käänteessä enemmän kuin tarpeeksi, basso pumppaa funkysti vaikka vähempikin riittäisi, ja rummut fillaavat silloinkin kun tempo uhkaa karata käsistä. Biisit tuntuvat olevan tämän kaiken ohella sivuseikka. Niissä kun ei ole melodisesta ilmiasusta huolimatta todellista tarttumapintaa tai hittipotentiaalia.
HANNAH & IMPROVISION
www.myspace.com/hannahimprovision
Hannah & Improvisionin musiikilla ei ole rockin kanssa paljoakaan tekemistä ja siksi tämä arvostelu lieneekin hieman väärässä paikassa. Yhtyeen pianovetoinen musiikki taipuu popin ja folkin myötä aina fadon ja flamencon kohtalokkaisiin ja yleviin tunnelmiin. Taitoa sävellys ja tuotantopuolelta löytyy selkeästi. Yhtyeen kappaleista pitkälti vastaava ”tehonyrkki”, koskettimista ja taustalauluista vastaava Marika Ara on saatekirjeen mukaan toiminut ammatti- ja studiomuusikkona Englannissa ja Ranskassa. Soololaulusta vastaava Johanna Blåssar-Fischer suoriutuu hänkin osastaan myös kunnialla, vaikka aksentin ja tulkinnan rajat välillä tulevatkin vastaan. Täysipitkän äänitteen kappaleista esimerkiksi Heaven #6 ja Single ovat sävellyksenä vahvoja, mutta täyteraitojakin mukaan mahtuu. Kuuntelunautintoa häiritsee melkoisesti se, että sinänsä taitavat orkestraatiot ja suuri osa rummuista on tehty softa-soittimilla. Vaikutelmasta tulee väkisinkin halvan oloinen, vaikka musiikin tunnelma viestiikin muuta.
SUPERNOTHING
Kouvolalainen Supernothing voitti vuoden 2009 kesällä kouvolalaisen bändikilpailun, jonka palkintona se sai studioaikaa ensidemonsa nauhoittamiseen. Kvartetti sekoittaa musiikissaan rock-riffejä, popkertosäkeitä ja teemallisia kitaramelodioita. Porukassa on selvästi potentiaalia etenkin melodisessa mielessä. Avauskappale Time To Faden kertosäe on varsin tehokas ja koukuttava. Kakkossiivu I’ll Wait For You on suoraviivaisempi ja melankolisempi säröpoppis. Yhtyesoitto kulkee mukiinmenevästi ja Jaakko Mölsän murrosikäinen ääni toimii yllättävän hyvin. Kokonaisuutena paketti on kuitenkin vielä vähän hajallaan. Sovitukset nojaavat turvallisiin perusratkaisuihin, ja esimerkiksi kitarasoundit ovat kauttaaltaan samanlaiset ja käyvät nopeasti tylsiksi.
DEEP TREATMENT
www.myspace.com/deeptreatment
Pääkaupunkiseudulla vaikuttavan Deep Treatmentin jäsenet soittivat pitkälti samalla kokoonpanolla muutaman vuoden jo teinivuosina, mutta vasta nyt uudelleen aktivoiduttuaan se on saanut aikaan ensimmäisen julkaisun. Tyyliltään yhtye sijoittuu raskaan rockin ja melodisen metallin välimaastoon. Tämä pätee etenkin kappaleiden tunnelmaan ja soiton maneereihin, sillä porukan soundi on särökitaroista huolimatta melkoisen kiltti. Demon keskenään tasavahvat kappaleet ovat muodollisesti ihan päteviä, mutta kovinkaan tuoreita ideoita ne eivät esittele. Through The Line on kokonaisuutena dynaamisin ja toimivin. Parannettavaa yhtyeellä on vielä lähes kaikilla osa-alueilla. Rytmiryhmä tarvitsisi otteisiinsa lisää varmuutta ja draivia. Solisti Arto Miettisen aksentissa ja laulun varmuudessa on myös toistaiseksi enemmän yritystä kuin karismaa.
THE FAUNA
Porissa vuonna 2008 perustettu viiden miehen ryhmä on saanut valmiiksi ensimmäisen demonsa. Crossover -asenteella ja isoilla kitaravalleilla kyllästetystä poprockista on kysymys. The Fauna onnistuu välittämään kappaleissaan peräänkuuluttamaansa ”eläimellistä energiaa”, mutta se ei ole välttämättä oikea lääke jokaisessa käänteessä. Usein toteutus kuulostaa materiaalin popmaiseen luonteeseen nähden yli-innokkaalta, eivätkä hardrock -maneerit tunnu kovinkaan toimivilta. Yhtyesoitto on perushyvää, mutta vielä kireän ja hätäisen oloista. Pekka Montin on solistina vahva ja hänen äänenvärinsä on maneereista vapaana persoonallinen. Demon kolme kappaletta ovat keskenään turhankin samankaltaisia. The Fauna himoitsee hittiä, mutta sortuu ensitaipaleella nostalgisiin lainauksiin.
SHIELD BAY ALCHEMIST
www.myspace.com/shieldbayalchemist
Öljynjalostuskin voi inspiroida musiikin tekemistä, mutta mitä siitä syntyy? Saatekirjeessään porvoolaisyhtye kertoo, että biiseissä ollaan perusasioiden äärellä ilman sen suurempia krumeluureja. Yhtyeen pelkistetyistä otteista, tarttuvista laulumelodioista ja Wild Onesin pianomelodiasta voi aistia HIMin vaikutuksen, mutta jos tempoa nostaisi hiukan, kuulostasi tämä punkilta. Porvoolaisyhtyeen tapauksessa minimalismi merkitsee tasapaksuutta, ja vaikuttaa siltä, ettei yhtye laita kaikkea osaamistaan ja näkemystään peliin. Sinänsä tiukka soitto kaipaisi lisää dynamiikkaa tai armottomampaa draivia. Samalla soundilla jurnuttaviin särökitarasoundeihin toivoisi jonkinlaista variaatiota. Pekka Hovénin laulu on suotta miksattu pienelle, sillä miehen karismaattinen baritoni on yhtyeen selkeä vahvuus.
VILLASUCKA
Yhtyeen omituinen nimi johtaa harhaan. Turun seudulla jytäävä Villasucka esittää rockiaan englannin kielellä, eikä musiikin tunnelma ole millään muotoa lämmin tai nukkavieru, vaan pikemminkin kolkko ja ulkokohtainen. Avausviisu Like A Dog on energisesti rullaava jamiriffittely mutta melkoisen ilmeisistä aineksista kasattu. Soiton perusteet ovat ihan hyvin hallussa, etenkin rytmiosasto erottuu edukseen. Take My Life junnaa Seattle-hengessä, ja etenkin taustalaulujen kvarttistemmat tuovat mieleen Alice In Chainsin. Kiekon päättävä Strange Look on puolestaan laiskan pulskea perusrock, jonka ainoa tarkoitus voi olla hittihakuisuus, mutta mitäänsanomattomaksi sekin jää. Demon kolme erilaista biisiä jättävät vaikutelman yhtyeestä, joka ei ole vielä löytänyt tyyliään, vaan seilaa mielivaltaisesti erilaisten, ristiriitaiselta tuntuvien vaikutteiden välillä.