Jättiläissuosioon nousseen Avenged Sevenfoldin vuosi on ollut äärimmäisen kaksijakoinen. Valtava ahdistus vaihtui myyntilistojen ykköstiloihin ja loppuunmyytyihin keikkoihin. Yhtye uskaltaa taas hiljalleen nauttia elämästä.
On marraskuinen maanantai-ilta Nordenskiöldinkatulla, Helsingin ydinkeskustan tuntumassa. Lunta satelee, pakkastakin on useampia asteita. Jokunen raitiovaunu ja muutamat henkilöautot lipuvat ohitse. Tunnelma on raukean hiljainen.
Mutta vain kivenheiton päässä, suuren lasisen seinän takana, eletään täydellisen toisenlaisessa todellisuudessa. Pyropommit räjähtelevät, näyttävät tulipatsaat nousevat kohti kattoa, äänivalli saavuttaa kovia lukemia. Ei ole mikään ihme, että estradilla heiluvien kavereiden esikuvia ovat näyttäviin keikkoihin luottavat Iron Maiden ja Metallica.
Fanit ovat kuitenkin varastaa koko shown. Lähes loppuunmyyty jäähallillinen hyvinkin erinäköisiä ja -kokoisia diggareita osoittaa vankkumatonta hyväksyntää laulamalla, taputtamalla ja riehumalla täydellä sydämellä melkein jokaisen hetken. Riehakas tunnelma vaikuttaa kovin epäsuomalaiselta. Tai ei se ainakaan helsinkiläiseltä maanantailta tunnu.
Toisaalta taas; kannattaako maanantai-illan valtavia circle- ja moshpitejä ihmetellä, jos estradilla yllättävänkin vakuuttavaa settiään räimii läpi tämän hetken suosituin nuoren polven metallibändi?
Siis juuri se orkesteri, jonka Nightmare-menestysalbumin nimiraita on niittänyt valtavat määrät radiosoittoa molemmin puolin Atlanttia. Siis juuri se orkesteri, joka on soittanut Helsingissä Olympiastadionilla ja Tampereella Ratinan stadionilla (Iron Maidenin kanssa), mutta jonka vyöltä ei ole aikaisemmin löytynyt ainoakaan headliner-keikkaa Suomessa.
Loppukesästä asti tien päällä viihtyneen kalifornialaisen Avenged Sevenfoldin 29-vuotias laulaja Matthew Charles Sanders, tai näissä yhteyksissä pikemminkin M. Shadows, yllättää puolestaan sekä lavalla että lavan takana. Estradilla hän näyttää suvereenit kykynsä suureksi paisuneen rockbändin johtajana, mutta kuuluisuuden keltainen neste ei silti näytä kolahtaneen keulakuvan hattuun millään tavalla.
Eipä tule nimittäin mieleen toista sellaista kertaa, että suuren hallin karismallaan täyttäneen ja juuri energisen keikan päättäneen amerikkalaisbändin nokkamies astelisi jäähallin henkilökunnan kahvioon haastateltavaksi vain viisitoista minuuttia konsertin päättymisen jälkeen. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Kättelyn lomassa on pakko päivitellä M. Shadowsille keikan energisyyttä ja hyväntuulisuutta. Eikö kuukausia kestäneen kiertueen toiseksi viimeinen esiintyminen, Helsingin talvisessa maanantai-illassa, voisi helposti olla pakkopullan makuinen ja tuntuinen kokemus?
– Hah hah, tiedän mitä tarkoitat! Mutta itse asiassa ylihuominen Oslon-keikka ei olekaan tämän kiertueosion viimeinen veto, sillä me jatkamme Norjasta muutamalle keikalle Irakiin. Menemme siis soittamaan amerikkalaissotilaiden tukikohtiin. Tahdon kylläkin olla ajattelematta koko asiaa, koska koko Irakin-reissu hirvittää enemmän kuin vähän. Yritämme olla kuolematta!
Mies jatkaa samaan hengenvetoon Euroopan-kiertueen tunnelmiin.
– Suosio on kieltämättä ollut yllättävänkin suurta. Esimerkiksi Britannian-keikoilla oli hurja meininki. Onneksi tulimme aikoinamme päätelmään, että paiskaamme vanhalla mantereella lähes samanlaisen shown kuin Amerikassakin. Eurooppalaiset ansaitsevat sen.
On kuitenkin aika luoda katse hieman taaksepäin. Avenged Sevenfoldin kohdalla ei nimittäin voi olla nostamatta esiin menneen kalenterivuoden vuoristoratamaisia tunnelmia.
Mennään esimerkiksi viime heinäkuun lopulle. Tuolloin Avenged Sevenfold nousi montrealilaisen Heavy MTL -festivaalin lavalle. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen konsertti kuukausiin ja kuukausiin – ja kaikkien aikojen ensimmäinen keikka Dream Theaterista myöhemmin tänä syksynä lähteneen rumpalisuuruus Mike Portnoyn kanssa.
– Pitää muistaa, että mehän olimme ajatelleet lopettavamme rundien tekemisen kokonaan, kunnes Mike tarjoutui auttamaan meitä muutamien keikkojen kanssa, M. Shadows aloittaa.
– Ymmärrettävästi olimme äärimmäisen hermostuneita. Ja surullisia… Halusimme vain luovia tuon Montrealin-keikan alusta loppuun. Emme haaveilleet ennen vetoa ”maailman parhaan hevishown” heittämisestä vaan halusimme ainoastaan viedä konsertin läpi ilman hermoromahdusta tai murtumista itkuun.
Myös keikkaan valmistautuminen taisi olla melkoisen hankalaa?
– Totta. Emme nimittäin ehtineet edes pahemmin treenata. Mike oli kiireinen Transatlanticin kanssa ja lisäksi hän oli koko kesän tien päällä Dream Theaterin ja Iron Maidenin yhteiskiertueella. Pääsimme viimein soittamaan yhdessä pari päivää ennen Montrealin-keikkaa. Emmekä lopulta edes ehtineet viedä koko settiä harjoituksissa läpi ilman keskeytystä tai toista. Kaiken huipuksi soitimme myös uusia biisejä, joita emme olleet vetäneet livenä koskaan aikaisemmin. Olo ei siis ollut itsevarmin mahdollinen. Lähinnä pelotti ja ahdisti!
Miten tuo debyyttikeikka sitten sujui?
– Aah… No, se täytti tarkoituksensa, eli saimme vietyä setin läpi kohtalaisella kunnialla. Meille se oli eräänlainen portti seuraavaan keikkaan. Selkeä todiste siitä, että me pystymme tähän edelleen. Fanipalaute oli kautta linjan loistavaa ja sekin rohkaisi meitä eteenpäin, M. Shadows muistelee hitaasti ja jatkaa:
– Kyllähän siellä estradilla tuli silti mietittyä todella kovia asioita. Että jätkät, ehkä meidän ei edes pitäisi olla täällä lavalla, tämä on väärin Jimmyä kohtaan!
Niin, Jimmy. Tarkemmin Jimmy ”The Rev” Sullivan. Avenged Sevenfoldin taitava rumpali, joka menehtyi 28-vuotiaana alkoholin ja reseptilääkkeiden tahattomaan yliannostukseen pian joulun 2009 jälkeen.
– Mehän olemme edelleen aika nuoria ja sellaisia peruspositiivisia ja hyväntuulisia tyyppejä. Emme todellakaan osanneet suhtautua johonkin niin lopulliseen kuin kuolemaan. Istuimme Jonathanin (basisti Johnny Christ) talossa uutena vuotena ja vaivuimme todella syviin vesiin, kaikkien muiden juhliessa kuin viimeistä päivää, laulaja miettii.
– Se oli hyvin sekavaa aikaa. Ajatukset eivät pysyneet lainkaan kasassa vaan jäin miettimään kaikenlaisia kummia juttuja. Aluksi päällimmäisenä oli se tunnelma, että Avengedin aika on takana, emme voi mitenkään jatkaa tästä. Aika pian kuitenkin tajusin, että meillä on kuitenkin käsissämme musiikillisesti valmis, Jimmyn kanssa kirjoitettu pitkäsoitto. Että tämä kiekko on julkaistava hänen muistoksi ja hänen kunniakseen. Albumi olisi se kirjan viimeinen luku, jonka jälkeen voisimme painaa opuksen kiinni. Levyn demoversio piti kuitenkin ikuistaa oikeassa studiossa ja päätimmekin nopeasti nauhoituksiin uppoutumisesta – tiesimme työskentelyn helpottavan suruamme.
Taisi olla melkoinen onnenpotku, että Mike Portnoyn kaltainen positiivinen hullu liittyi joukkoihinne?
– Tuo on totta. Studiossa oli itse asiassa kaksi pelastajaa: Mike Portnoy sekä tuottaja Mike Elizondo. Viimeksi mainittu työskenteli kanssamme jo pitkään ennen Jimmyn kuolemaa. Hän vieraili treenistudiossamme ainakin pari kertaa viikossa ja ehdotti kaikenlaisia juttuja. Elizondo osoittautui tuottajaksi, joka todella vaikutti biiseihin. Osaan itsekin käyttää jotakin ProToolsia, sen pyörittämiseen emme tarvitse tuottajaa, laulaja hymähtää.
– Portnoy puolestaan oli Jimmyn suuri esikuva, joten onneksi hän innostui lähtemään studioon kanssamme. Hän soitti rummut lähes täsmälleen Jimmyn suunnittelemalla tavalla. Toki biisit muuttuivat studiossa demoihin nähden jonkin verran, mutta periaatteessa rumpuraidat ovat meidät jättäneen muusikon suunnittelemia.
Entä oliko Nightmare-otsikko olemassa ennen viime joulun kohtalokkaita tapahtumia?
– Kyllä vain. Emme vaihtaneet nimeä. Toki se sai Jimmyn menehtymisen myötä kokonaan uuden merkityksen, M. Shadows huokaa.
– Mutta monet muut ajatukset muuttuivat. Levystähän piti alun perin tulla meidän oma The Wall tai Operation: Mindcrime. Mietimme ensin kirjoittavamme kaiken musiikin ja laittavamme biisijärjestyksen kuntoon, jonka jälkeen olisin kirjoittanut lauluihin sopivan mittaiset tekstit, muiden jätkien avustuksella. Mutta minulla oli vuoden vaihteessa, Jimmyn kuollessa, lyriikat ainoastaan Nightmare- ja Danger Line -biiseihin. Ne päätyivätkin lopulliselle albumille, mutta muuten hylkäsin aiotun teeman ja kirjoitin loput tekstit Jimmyn elämästä ja meidän ajatuksistamme.
Jouduit kirjoitusvaiheessa uppoutumaan ilmeisen syviin ajatusmaailmoihin?
– Sen voit arvata! Mutta en silti alkanut uskomaan vaikkapa jälleensyntymään, taivaaseen ja helvettiin tai mihinkään sellaiseen. Minun on vähän vaikea kuvitella, että tuolla ylhäällä olisi joku vaaleapartainen hahmo miettimässä, että pääseekö tämä kaveri paratiisiin vai ei. Ei minulla tosin ole mitään sitäkään ajatusta vastaan, että Jimmy löytyy tuolta jostakin antamasta tervetuliaislahjaa, laulaja naurahtaa.
– Pitääkin muuten muistaa viedä Jimmylle kaikki faneilta saamamme kirjoitukset ja muut muistoesineet. Diggarithan ovat viime kuukausina lähettäneet meille itse kasattuja kirjoja, joista löytyy lukemattomien ihmisten syviä vuodatuksia. Näin pyyteetön fanipalaute ajaa bändiäkin väistämättä eteenpäin. On vaikea miettiä yhtyeen uran lopettamista, kun tuhannet fanit rukoilevat jatkamaan. Siinä tulee väistämättä sellainen pakottava fiilis, että meidän täytyy jatkaa The Revin ja ihailijoidemme takia.
Avenged Sevenfold julkaisi viidennen studioalbuminsa heinäkuun lopulla. Kuukausien surutyön jälkeen nauhoitettu Nightmare kohosi suoraan USA:n ja Suomen albumilistojen ykköseksi. Saavutus maistui yhtyeen suussa katkeransuloiselta.
– Nightmare on tähän mennessä suosituin pitkäsoittomme. Onhan se tietenkin hienoa, että pimeydestä nousee näin hienoja asioita. Nightmare on myös ollut Amerikan soitetuin rockbiisi tänä vuonna. Tiedän kappaleen soineen mielettömästi myös esimerkiksi Suomessa – siis maassa, jossa emme olleet aikaisemmin heittäneet keikkaa pääesiintyjänä, M. Shadows päivittelee.
– En silti pelkästään rakasta tätä satoja kertaa kuulemaani tarinaa, että ”tutustuin teihin Nightmaren myötä, te olettekin aivan mahtava bändi”. Siis esimerkiksi City Of Evil -albumin (2005) aikoihin vaikkapa meidän ulkonäöllemme ja musiikkivideoillemme naureskelleet tyypit tulevat Jimmyn tragedian jälkeen kertomaan, että te olettekin ihan siedettäviä. Tai jopa kovia. Bändistä pitäisi innostua jonkin muun syyn vuoksi!
Onpa se suunniteltua tai ei niin Avenged Sevenfoldin konsepti on joka tapauksessa nerokas. Melodioissa on jotakin tuttua niin uudemman kuin vanhemmankin koulun raskaan musiikin ystäville, mutta yhtye ei myöskään pelkää puhtaita popvaikutteita. Hyvin usein tällainen moneen suuntaan kurkottelu karkottaa potentiaaliset fanit jonkun muun orkesterin tuotannon pariin, mutta A7X:n tapauksessa on käynytkin täysin päinvastoin. Yhtye on onnistunut iskemään hyvin monenlaisten diggarien makuhermoihin.
– Vaikutteemme tulevat hirvittävän laajalta alueelta. Uudella albumilla on God Hates Usin kaltaisten Pantera-juuristen rankkojen biisien lisäksi Victimin tai Welcome To The Familyn kaltaisia sokerisempia biisejä. Menemme tavallaan liian pitkälle sekä epämelodisuudessa että hempeydessä. Sitten katsomme toisiamme treenikämpällä ja mietimme, että hemmetti, eihän tällaista voi tehdä. Sitten joku taas sanoo, että tietenkin, näinhän tämän pitääkin mennä, M. Shadows kuvailee.
– Bändistä löytyy hyvin monenlaisia biisintekijöitä. Suosimme erilaisia sointurakenteita ja sovituksia. Mukaan tulee helposti tunnelmia niin oldskool-Metallicasta kuin vaikka Pink Floydistakin. Sitten yhtäkkiä meillä on käsissämme joku uusi biisi, josta löytyy melodista mollithrashia ja duuripoppia 70-luvun hengessä. Säveltämisemme on oikeasti hyvin rehellistä toimintaa, sillä laitamme mukaan sumeilematta täysin päinvastaisia aineksia. Kappaleen tunnelma saattaa muuttua hetkessä aivan täysin. Monet yhtyeet karttavat tällaista vuoristoratameininkiä, mutta meille se on ehdoton ykkösjuttu. Avenged Sevenfold voi yhtä hyvin kirjoittaa simppelin The Ramones -biisin tai monimutkaisen progemetallikappaleen… Mutta eivät nämä jutut silti helposti synny. Levyn sävellystyö on aina aivan järkyttävä savotta.
Kun laulajalta tiedustelee tärkeimpiä julkaisuja, esiin nousee vahvimmin City Of Evil.
– Waking The Fallen -albumissa (2003) on loistavat hetkensä. Vaikkapa Unholy Confessions, joka päätti keikkamme Helsingissäkin. Albumin soundit eivät ole aivan kohdallaan, mutta levyn raaka ajo toimii edelleen hienosti, laulaja aloittaa.
– City Of Evil on biisimateriaaliltaan paras vanhempi pitkäsoittomme, mutta se oli minulle laulullisesti todella hankala levy. Paikoin tulkintani kuulostaa turhan pakotetulta. Aikamoista kehitystä on tapahtunut, sillä tänä päivänä City Of Evilin melodiat eivät tuottaisi mitään ongelmia.
Entä mitä ajattelet seuraavan studioalbumin säveltämisestä ilman The Reviä?
– No, minä ja Synyster Gates (Brian Elwin Haner, Jr.) kirjoitimme pääpiirteissään City Of Evilin ja Waking The Fallenin. Jimmy touhusi vahvasti mukana Nightmaren biiseissä, mutta minä luotan vanhaan yhteyteen Synysterin kanssa. Kyllä me sitten tiedämme, kun kasassa on tarpeeksi tasokasta materiaalia. Emme aio julkaista jatkossakaan paskaa, sitä ei tarvitse pelätä, laulaja nauraa.
– Yksi perussääntömme on muuten se, ettemme käytä edelliseltä levyltä yli jääneitä ideoita. Kirjoitamme aina uutta materiaalia. Nightmaren kirjoitustyöstä jäi paljon hyviä juttuja, mutta me haemmekin pelkästään loistavia ideoita. Levylle päätymättömät ideat joutuvat aina armotta roskiin.
Jatkaako Mike Portnoy Avenged Sevenfoldin rumpalina?
– En rehellisesti sanoen tiedä tällä hetkellä. Mietimme loppuvuoden aikana tarkasti erilaisia vaihtoehtoja, kaikkien osapuolien kannalta, M. Shadows sanoo hitaasti.
– Mutta olihan Portnoyn ja Dream Theaterin ero todella iso shokki meillekin. Me emme vaikuttaneet asiaan yhtään mitenkään, joten siinä mielessä emme ansaitse kenenkään vihoja päällemme. Olen itsekin todella kova Dream Theater -fani ja rakastaisin kuulla Mike Portnoyn tahdittaman uuden DT-albumin sekä kokea heidän kiertueitaan.
Sitten haastatteluaika päättyy, sillä M. Shadowsilla on vielä edessään ilmeisen pitkäksi venähtävä fanitapaaminen. On siis viimeisen kysymyksen aika; mitä olet oppinut tämän vuoden aikana?
– Katson asioita realistisemmin ja pohdin juttuja paljon syvemmin. Ja samalla pelkään paljon aikaisempaa enemmän. Jimmyn kuolema istutti minuun tietyn pelon. Olen hyvin huolissani läheisistäni, sillä mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa. Olen myös oppinut monenlaisesta välittämisestä. Niin monet aivan tuntemattomat ihmiset ovat antaneet meille valtavasti myötätukea – ei tuollainen voi olla koskettamatta.
– Olen myös oppinut erittäin paljon toipumisesta. Pahojen juttujen keskeltä voi nousta taas jaloilleen. Uskallan taas nauttia elämästä. Nämä ovat suuria juttuja!
Teksti: Timo Isoaho