Kööpenhaminalaisyhtye laittaa samaan pakettiin Metallicaa ja Johnny Cashia, Life Of Agonya ja Elvistä, Danzigia ja vaikkapa Hank Williamsia? Kaiken huipuksi Volbeat voisi suoriutua mahdottomasta tehtävästä paljon huonomminkin.
Vantaan Ankkarock, elokuu 2008. Volbeat on kerännyt Rocklavan eteen sankan yleisömeren. Sana on siis kiirinyt – Volbeat kun tunnetaan tyylikkäänä yhtyeenä, jonka live-esiintymisistä ei puutu asennetta, meininkiä tai groovea. Pohjimmiltaan tämäkin menestystarina pohjautuu silti melodisesti oivaltaviin biiseihin. Toki Volbeatia kuunnellessa havahtuu useinkin ”missä minä olen kuullut tämän aikaisemmin” -ajatukseen, mutta niin se vain on; nykypäivän menestyvä rockmusiikki perustuu usein onnistuneeseen kierrätykseen.
– Kun perustin Volbeatin, halusin laulaa ja kirjoittaa melodisesti tarttuvia biisejä. Soittelin akustisella kitaralla ja annoin kaikenlaisten vaikutteiden ja ideoiden kummuta itsestäni. En asettanut mitään rajoja, mutta yritin tietenkin sovittaa biiseistä järkeviä kokonaisuuksia. Tämän vuoksi Volbeatista voi tulla mieleen punk, hevi, rock and roll, blues tai vaikka psychobilly. Bändin varhaisaikoina pohdin usein, ettei kukaan halua kuunnella tällaista sillisalaattia, Michael Poulsen hymähtää.
Poulsen, Volbeatin kitaristilaulaja, istuu koruttoman backstagen koruttomalla sohvalla. Ankkakeikan starttiin on vielä mukavasti aikaa ja muusikko on rauhallisella tuulella. On jotenkin vaikea kuvitella tämä hillitty mies villitsemään vellovia yleisömassoja. Mutta niinhän se usein on; ulkonäkö pettää.
– Ehdin riehumaan lavalla paljon enemmän kuin useimmat kollegani, sillä mehän soitamme playbackina… No, leikki leikkinä. Yritämme pitää lavalla mielessä sen vanhan kliseen, ettei meitä olisi ilman yleisöä. He ostavat konserttilippuja, levyjä ja paitoja. Miten kehtaisimme tarjota heille vähemmän kuin sata prosenttia? Tai vähän enemmänkin.
Volbeatin energinen liveshow koettiin Suomessa ensimmäisen kerran helmikuussa 2008. Yhtye esiintyi Helsingin jäähallissa Megadethin lämmittelijänä.
– Kylmät väreet kulkevat vieläkin selkäpiissä! Olin nuorena hillitön Megadeth-fani ja nakkelin huoneessani niskojani So Far, So Good… So What! -levyn tahdissa. Dave Mustainesta liikkuu monia ikäviä tarinoita, mutta ainakin meitä hän kohteli todellisen herrasmiehen elkein. Helsingin-keikka osoittautui myös loistavaksi promootioksi, sillä onnistuimme myymään oman klubikiertueemme loppuun vain muutamaa kuukautta myöhemmin, muusikko hämmästelee.
– Kesällä 2007 soitimme Tanskassa Metallican kanssa ja se oli vielä Megadeth-konserttejakin kovempi kokemus. Tanskalaissyntyinen Lars Ulrich on tietenkin ollut meille kaikille suuri esikuva. Tanskasta on tullut Mercyful Faten ja D-A-D:n kaltaisia yhtyeitä, mutta Lars on todistanut myös kansainvälisen megatähteyden olevan mahdollista. En voi myöskään väheksyä hänen bisnesmiehen taitojaan; rockbändissä vaikuttaminen tarkoittaa usein rankkaa bailaamista, mutta taloudellisia realiteettejakaan ei parane unohtaa. Ei kannata olla ihan koko ajan kaljapöhnässä, vaikka se tuntuisi kuinka mukavalta.
Poulsen sai jo pikkupoikana vanhemmiltaan kosketuksen Chuck Berryn ja Bill Haleyn kaltaisiin legendoihin, mutta nuoruusiällä tapahtui monille tuttu juttu; metallimusiikki alkoi viehättää entistä enemmän. 1990-luvun alussa syntyikin deathmetal-yhtye Dominus, joka julkaisi useamman albumin kuuden vuoden aikana.
– Levy-yhtiömme Diehard Records ei ollut mikään tehokas toimija eikä Dominusta juuri tunnettu Tanskan ulkopuolella. Bändin alkuaikoina kaikki oli uutta ja hienoa, mutta neljännen levyn jälkeen olin kurkkuani myöten täynnä deathmetallia. Kun Godfallos-levy (2000) oli juuri ilmestymässä, kerroin yhtyeen muille kavereille, että me soitamme vielä yhden keikan ja se on sitten siinä.
Dominuksen kolmoslevyn otsikko oli Vol.Beat. Siitä tuli nimi Poulsenin uudelle yhtyeelle, jonka löyhänä ideana oli yhdistellä erilaisia populaarimusiikin elementtejä. Tarttuvia hoilaus-kertosäkeitä kirjoittavan orkesterin tyyliä onkin kutsuttu Elvis-metalliksi, savuisen tarttuvaksi pubihardrockiksi ja niin edelleen. Jo Volbeatin debyytti The Strength / The Sound / The Songs (2005) niitti musiikkilehdistössä täysien pisteiden arvioita, mutta pitkäsoitto meni Suomessa ohi sen suurempia jälkiä jättämättä. Rock The Rebel / Metal The Devil (2007) nousi jo Suomenkin albumilistalle, tosin vasta festarikeikkojen myötä loppukesällä 2008. Guitar Gangsters & Cadillac Bloodista odotetaankin Volbeatin lopullista läpimurtoa niin meillä kuin muuallakin.
– Tuore levymme Guitar Gangsters & Cadillac Blood on tyylimme ehdoton huipentuma. Melodiat ovat nyt vahvempia, tunnelmat vaihtelevat entistä enemmän ja levyn tuotantokin osui nappiin, Poulsen miettii.
– Seitsemästä levyn biisistä muodostuu tekstillisesti yhteneväinen tarina. Kertomus alkaa hetkestä, kun albumin kannessa kuvattu kaveri havahtuu Cadillacista. Miehessä on seitsemän luodinreikää ja hän lähtee etsimään ampujaa. Muun muassa onnellisuutta, pahuutta ja rakkautta pohtiva tarina ei saa päätöstä, joten se saattaa jatkua tulevilla levyillä.
teksti: timo isoaho