Zen Café on ollut jo puolitoista vuotta hiljaa. Samuli Putro myöntää, että bändissä soittaminen ei ollut enää kivaa. Ja kun mies rupesi kirjoittamaan uusia biisejä, ei hän edes kuvitellut että niistä syntyisi soololevyä.
Mutta niin siinä vain kävi. Helmikuussa ilmestyvä Elämä on juhla -albumi esittelee Putron uudenlaisia lauluja, joita kaveri ei edes kuvittele esittävänsä rock-klubeissa.
– Ja siitä pidän huolen, että laulujen sanoja ei paineta vieläkään levynkanteen! Seuraava askel olisikin runokirja ja sitten novellikokoelma. Sen jälkeen pitäisi tehdä se viimeinen jalokivi eli romaani. Siinähän sitä onkin kusessa. Loppujen lopuksi päätyy tappelemaan Hotakaisen ja Tervon kanssa Kosmokseen, ja turpaanhan siinä tulee!
teksti: juho juntunen
– Zen Café ei ole tehnyt mitään elokuun 2007 jälkeen, ja mä ajattelin että edes minä voisin tehdä jotain. Niinpä rupesin kirjoittamaan musaa syksyllä 2007, Samuli Putro kertoo. – Jossain vaiheessa keksin että voisin tehdä esityksen, joka perustuisi musaan, mutta joka ei olisi näytelmä vaan pikemminkin konsertti, jota rakennettaisiin esityksen logiikkaa noudattaen. Löysin mukaan äänisuunnittelija Tumppi Norvion ja kuvataiteilija Terike Haapojan, ja me ruvettiin kimpassa miettimään hommaa loppuvuodesta 2007.
– Ajatus levystä tuli vähän myöhemmin, kun mun piti ruveta taltioimaan biisejä demolle. Martikaisen Jarkko oli puhunut jo aikaisemmin, että sillä on kotonaan Riihimäellä saunamökki, missä pystyy tekemään simppeleitä nauhoja. Mä otin siihen yhteyttä, että voisiko sinne tulla äänittelemään. Se oli myöntyväinen ajatukselle, ja niissä sessioissa mä sitten kysyin Jarkolta, huvittaisiko sitä olla ikään kuin tuottajan roolissa näissä meidän räpeltelyissä. Vasta silloin minulle konkretisoitui, että tästä voisikin oikeasti tulla levy. Levy, jossa ei ole yhtyettä.
– Varsinaista esitystä tehtiin koko ajan siinä rinnalla, ja viime vuonna mulla oli mahdollisuus mennä kahdeksi kuukaudeksi Inkoossa sijaitsevalle saarelle. Siellä mä kursin homman kasaan. Perkussionisti Jarmo Hovi (Miljoonasade ja YUP) ja Jarkko tuli saareen pitämään pidempää sessiota, jossa me harjoiteltiin niitä kappaleita, mitä me sitten ruvettiin äänittämään syyskuussa.
– Olen miettinyt jälkikäteen, että huijasinko mä itseni tekemään tämän levyn, mutta jos huijasin, tein sen sillä tavalla taitavasti etten itsekään hoksannut sitä. Mä luulin tekeväni vain sitä esitystä. No, nyt se esitys konkretisoituu keikkoina, mutta ne tehdään eri mestoissa kuin normaalisti. On kolme iltaa Aleksanterin teatterissa helmikuun lopussa, ja sitten esitys siirretään pieniin teattereihin neljässä muussa kaupungissa.
– Noilla keikoilla mä esiinnyn aivan yksinäni. Mukana ei ole muita soittajia. Mä soitan lavalla pianoa, koskettimia ja jotain perkussioita sekä tietysti kitaraa. Tämä on sellaista itsensä haastamista, koska en ole koskaan kokenut itseäni mitenkään hyväksi soittajaksi. Nyt kuitenkin tajuan saavani joitain asioita kasaan erilaisilla soittimilla, ja se on helvetin mukavaa ja keikkatilanteessa hirveän pelottavaakin. Olen yrittänyt pitää ohjenuorana sitä, että jos joku asia pelottaa, se on selkeästi merkki, että sitä kohden täytyy mennä.
– Äänisuunnittelijan rooli näillä keikoilla on isompi kuin normaalin miksaajan rooli. Mä tuotan lavalta ääntä ja se käsittelee sitä livenä. Esityksessä ei käytetä nauhoja eikä vastaavaa, ja taustalla on myös se visuaalinen puoli. Esitys pohjautuu kokonaan lauluihin, eikä mukana ole puhetta tai monologeja. Mukana on myös biisejä, mitä ei ole levyllä, koska esityksen runko kasaantui niin paljon aikaisemmin kuin päätös levyn tekemisestä.
– Olikin kiinnostavaaa ja innostavaa, että musiikkia kirjoitti ajattelematta itse levyä. Tottakai se on siinä mielessä seepra ja raidat -homma, että biisit on poplauluja, mutta ne lähti eri kulmasta. Se on tavallaan 2000-luvun kupletti, jossa kerrotaan yleisölle informaatiota eikä pelata rock-elementeillä.
Haluatko oikeasti laulaa
– Jarkko Martikaisen suurin panos ja vahvuus oli esituotannon vaiheessa, koska se ei kauheasti kiinnitä huomiota rakenteisiin tai sointuratkaisuihin, Putro sanoo. – Pikemminkin Jarkko kysyy, että haluatko sä esittää tämän kappaleen, onko tämä sun mielestä sen arvoinen kappale, että se on syytä esittää ihmisille. Mä olin aluksi vähän kummissani tuosta, että totta kai mä haluan esittää nämä kappaleet kun olen kirjoittanut ne. Mutta kun Jarkko tarpeeksi kauan kyseenalaisti sitä, havaitsin että kaikki laulut ei välttämättä olekaan jollekin toiselle niin tärkeitä, että niitä kannattaisi levyttää. Täytyikin penkoa perusbiisejä, että mitkä niistä on hyviä ja tekemisen arvoisia. Oli tervettä kyseenalaistaa se asia, eikä tukeutua siihen että mä oon ihan hyvä, kyllä tämä menee läpi, kyllä tämä kelpaa.
– Mukaan tuli tuon takia myös elämään uskovia näkökulmia kuten nimibiisissä Elämä on juhla. Vaikka siinä tapahtuu huonoja asioita ja elämä on välillä pelottavaa, siitä huolimatta se on plusmerkkinen asia. On hirveän olennainen asia huomata se tässä ajassa. Äänityksissä oli sellaisia hetkiä, että Jarkko ja mä oltiin aika kummissamme, että ei hemmetti, tässä ollaan välillä ihan kansakunnan pulssilla.
– Nuo laulut lähti ehkä liikkeelle mun omista asioita. Tietty elämänvaihe on vaihtunut täysin ja hyvä niin. Siinä oli se vieterilogiikka, että voi vääntää vieteriä vastaan vuosikausia, eikä asioita saa menemään eteenpäin. Juttu posahtaa aina takaisin. Mutta kun vieteri katkeaa, tapahtuu monta asiaa. Se on vitun lohdullista, sillä pitkään on tuntunut siltä, että hakkaa päätään seinään ja seinään ei tule särön säröä. Ja sitten asiat tapahtuukin yllättävän nopeasti, mikä on kauhean mukavaa.
– Mutta levyä tehdessä tajusi, miten nuo yksityiset asiat oli muuttuneet yleisiksi. Omat pelot, elämänmuutoksen ajat, miten asiat jatkuu omalla kohdalla tästä eteenpäin, tulonsaannilliset asiat, kaikki tuo posahti viime syksynä käsiin sillä tavalla, että se onkin osa laajempaa todellisuutta.
– Tietenkin levy-yhtiöt on tähän maailmanaikaan kauhuissaan kaikesta, mikä poikkeaa valtavirrasta. Mutta kun minä puhuin tämän uuden levyn tekemisestä, sain sieltä sellaistakin tunnelmaa, että kyllä kokeiluillakin on mahdollisuus muodostua valtavirraksi. Niin siinä on aina käynyt.
– Sitä en tiedä, mitä haluaisin tehdä seuraavaksi. Kyllä asioilla on tapana löytää luontevat reittinsä. Olen aina ajatellut tulevaisuudesta, että se menee eteenpäin kuin kaltevassa maastossa. Jos tulee kiviä eteen, ne kiertää.
– Tulevaisuutta on helvetin hankala ennustaa. Mutta sen tiedän, että näillä tulevilla keikoilla en soita Zen Cafén biisejä. Ei siinä olisi mitään tolkkua, se on eri juttu kaikin puolin. Mä olen tehnyt muutamia tosi pienimuotoisia keikkoja ennen levyn äänittämistä, ja siellä on tajunnut että kyllä ihmiset kuuntelee sellaistakin musaa, mitä ne ei ole aikaisemmin kuulleet. Kyllä ihmiset on tarpeeksi fiksuja istumaan alas ja kuuntelemaan.
– Voiton maksimointi ja se luulo, että nyt pitäisi tehdä keikka sillä tavalla että yleisöllä olisi kauhean kivaa, ei ole oikea tapa suhtautua yleisöön. Se on ihmisten aliarvioimista. Pitää lähteä ajatuksesta, että musiikki on olemassa vaikka sitä ei olisi julkaistu. Se on informaationvälitystä ihan samalla tavalla kuin puhuminen. Mennä ihmisten eteen ja soittaa niille, että minulla olisi nyt kerrottavana teille tällainen asia. Musa on tiedonvälitystä, ja näinä aikoina se on ihan saatanallisen tärkeää. Ihmiset pelkää tulevaisuutta, enkä voi uskoa, että tässä maassa olisi olemassa pelkästään ihmisiä jotka haluaa kuulla vain vanhoja Scorpionsin hittejä.
– Kyllähän vaikkapa Lindholm ja Hector on tehneet aikanaan lauluja hieman samalta pohjalta, mutta musaa ei ole ajateltu kuluneina vuosikymmeninä tarinan välittämisen välineenä vaan enemmänkin tuotteena. Bailaaminen ja vientituotteet – sehän on olennainen osa popmusiikkia, että sen kanssa pystyy tanssimaan ja ryyppäämään, ja jos sitä saadaan vielä myytyä ulkomaillekin, sehän on ihan mahtavaa. Mutta ehkäpä muutos on tulossa.
– Sen olen huomannut, ettei kannata ujostella panna itseään peliin kun kirjoittaa sanoituksia. Oma elämä on hyvää raaka-ainetta. En oikein tiedä, miten muuten se pitäisi tehdä. On muuten hauska huomata, että vaikka elämä menee ensin ja laulut tulee perässä, välillä tuntuu että se menee toisinpäin.
– Onhan tämän levyn ja esityksen idea tilinpäätöksessä ja uuden alussa. Jotenkin tuntuu siltä, että on pakko pistää itsensä likoon, muuten ei ole mahdollisuutta mihinkään pysyvään tai edes vähän aikaa kestävään.
– Vaikka lauluni on henkilökohtaisia, kuulijat tuntuu löytävän niistä myös itsensä. Kun muutin kotia vuosi sitten, luovuin samalla televisiosta kun en saanut hankittua digiboksia. Sittemmin olen kuunnellut helvetisti radiota, ja jossain vaiheessa ihastuin Kansanradioon, joka tulee sunnuntaisin puolenpäivän aikoihin YLE:ltä. Siinä on jotain helvetin mukavaa suhteessa uusiin lauluihini. Se vanha Suomi on yhä olemassa, ja vanhan Suomen rajapinta uuteen Suomeen ja Helsinkiin on helvetin mielenkiintoinen. Uudella levyllä on Helismaa-niminen biisi, joka on hyvä laajakuva siitä, mikä tämä aika on ja mitkä asiat menee keskenään ristiin. Vaikka kaikki menee päin helvettiä, tuntuu että nyt on tosi herkullinen aika kaikensorttiselle tekemiselle ja taidehommille. On iso murros moneen suuntaan.
– Ja kun tulevaisuus on täysin auki, se on älyttömän helpottavaa. Uudet keuhkot, se on se tunne. Esimerkiksi laulu Hoidetaan kämppä Berliinistä on muistutus, että kaikki on täysin mahdollista. Se on ihan huippuajatus.
Aamu verisessä huoneessa
– Zen Café on vielä olemassa, mutta mitään ei ole tehty puoleentoista vuoteen eikä mitään ole sovittu jatkosta, Samuli Putro sanoo. – Se oli muistaakseni 26. elokuuta 2007 kun tehtiin viimeksi töitä yhdessä. Kaipa Zen Café saisi festarikeikkoja, mutta nyt on sellainen olo, että mä menen festivaaleille takaisin vasta siinä vaiheessa, kun haluan sinne mennä. Nyt on se tunne, että ei voi soittaa vain rahasta. Tai voi tietysti, mutta se on ihan vitun tylsää.
– Keikkailu on vähän ristiriitainen homma. Toisaalta on hienoa ja palkitsevaa soittaa ihmisille, mutta mä olen ruvennut inhoamaan sitä, minkälainen ihminen minusta tulee keikkojen yhteydessä. Mä vihaan itseäni, minusta tulee vainoharhainen, sössöttävä ääliö. Se on helvetin harmi.
– Totta kai tuo liittyy viinaan, mutta ei pelkästään. Ei minusta saa nykyisin mitään roolimallia. Mä kuulun vanhaan liittoon jo ikänikin puolesta, mutta henkisellä puolella myös siinä mielessä, että mun sankarit oli sellaisia ihmisiä, jotka nimenomaan poltti tupakkaa eikä tanssineet tähtien kanssa.
– Kyllähän me tehtiin Zen Cafén kanssa paljon keikkoja, mutta ei se kiire kaatanut meitä. Tuollaisessa ryhmässä ja työssä pitää olla innostusta, ja jos sitä ei ole, se rupeaa näkymään heti. Yhtäkkiä musa on puolivillaista kuraa ja sen soittaminen on vittumaista, eikä se ole edes reilua kuulijoita kohtaan. Ja en mä ollut ainoa Zen Caféssa, joka oli samaa mieltä.
– Tuolloin tajusi yhtäkkiä, että ympärillä oli paljon ihmisiä, joiden sukunimeä ei tiedä. Kun kysyttiin että millainen sun kaveripiirisi on, siihen saattoi vastata että ”ihan mukava, mutta en tiedä niiden sukunimiä ja näen niitä ainoastaan päissäni”. Jotenkin sekoilun silmitön ylistys on ruvennut väsyttämään, vaikka päihteiden käyttö on parhaimmillaan aivan ihanaa.
– En ole itse koskaan rikkonut hotellihuoneita, mutta niitä hetkiähän on ollut joskus, että herää esimerkiksi huoneesta, mikä on täysin veressä. Ne on pelottavia hetkiä ja siihen liittyy tietysti aina se, ettei muista paljoa.
– Olin vuoden 2007 Ruisrockissa turhan liikuttuneessa tilassa, ja Yrjänä vei minut huoneeseeni lepäämään. Olin siitä niin kiitollinen Akille, että päätin lyödä itseäni turpaan. Onnistuin osumaan suoraan keskelle nenää, ja sieltähän tulvahti tietysti tosi paljon verta. Tätä en tietenkään itse muistanut, kun heräsin yltäpäältä veressä olevasta huoneesta. Se oli tosi pelottava tilanne, ja lähdin purkamaan sitä välittömästi, että nyt täytyy saada tietää, mitä on tapahtunut. Ensimmäinen ihminen, joka tuli aamulla hotellissa vastaan oli Jaakonahon Jussi Tervomaan yhtyeestä. Mä romahdin siinä hotellin respassa Jussille, että nyt on tällainen tilanne, huone on täysin veressä enkä mä tiedä mitä on tapahtunut. Jussi lohdutti, että ei mitään hätää, sä vain otit yöllä lampaan ja teurastit sen, istuit sen päällä hajareisin ja viilsit kaulan auki saatanallisissa yksityismenoissasi. Tuo Jussin kertomus ei tuntunut yhtään hyvältä sillä hetkellä!
– Mutta tosiaan, ei minulta ole kyselty mitenkään hirveästi Zen Cafésta. Meidän kuulijakunnan ydinryhmä on ihan fiksua sakkia, kyllä ne ymmärtää asioita. Rockyleisöähän pidetään usein vitun karjana, joka ei tajua mistään mitään, ainoastaan sen että nostakaa kädet ilmaan ja huutakaa perkele. Mä en usko että se on niin.
– Ja kyllä tuolta on tulossa uusia suomenkielisiä bändejä, jotka esittää fiksua musiikkia. Niistä ei vain tiedetä vielä. Kyllä mä näen tämän ihan selkeänä murroksen aikana. Ne bändit ja lauluntekijät on jo olemassa, ja on jotenkin kutkuttava ajatus, että siellä ne pyörii ajatellen että ne ei ikinä pääse esille. Mutta odotas kun menee viisi vuotta. SIlloin festivaalikattauksessa on sellaiset nimet, että kolmasosasta me ei tällä hetkellä tiedetä vielä mitään. Mä odotan tosi innolla seuraavaa suomirock-iskua. Se aikaisempihan alkoi 1995, jolloin bändejä rupesi tulemaan lujasti esille. Nyt pitäisi olla seuraavan aallon aika.
Kirosana nimeltä ura
– Kyllä mä aion elää tulevaisuudessakin musiikilla. En ole tietenkään varma, tuleeko se olemaan helppoa vai ei, mutta niin se täytyy tehdä, Samuli Putro sanoo. – On aina helppo valittaa, että kaiken marginaalisen tekeminen on Suomessa hankalaa, koska markkinat on niin pienet. Ja jos olisi vaikka maailmanmarginaalissa, pystyisi myymään miljoona tai kaksi miljoonaa levyä tyyliin Tom Waits tai Nick Cave. Toisaalta Suomessakin on mahdollista tehdä haluamaansa duunia. Täällä pidetään arvossa sinnikkyyttä.
– Pitää vain osata laskea tulonsaantipuoli, pitää laskea rimaa. Jos ei rahaa tule, on pakko elää vähemmällä. Mä en ole tällä hetkellä varmasti ainoa, joka miettii tuollaisia asioita. Ei ole pelkästään huono asia, jos joutuu miettimään miten ensi viikon pärjää. Se on vittumaista, mutta se kasvattaa sinnikkyyttä ja aiheuttaa luovia kokemuksia.
– Minua ei kiinnosta nyt kokeilla esimerkiksi tekstien tekemistä muille. Yksi kirosana on ehdottomasti ura. Jos haluaa tehdä uraa, olisi varmaan järkevää pitää ovia auki joka suuntaan ja tehdä vähän sinne ja tänne. Mutta mä en ajattele musiikkia niin vaan elämänkestoisena asiana. Ihmisen duunin pitäisi olla sellainen, että siinä vaiheessa kun ihminen kuolee, siitä näkyisi mitä kaikkea se on tehnyt. Sen pitäisi näkyä olemuksesta ja asenteesta, halusta elää ja tavasta suhtautua kuolemaan. Sen rinnalla tuntuu hassulta ajatukselta ruveta kirjoittamaan raskailla kitaroilla ryyditettyä iskelmämusiikkia jollekin naisartistille.
– Vaikka luominen on mahtipontinen ja suureellinen sana, siinä ajatuksessa on jotain hauskaa, että tyhjästä tehdään asioita. On tyhjä paperi tai pöytä, ja kun lähtee seuraavana iltana pois, on olemassa esimerkiksi laulu. Tuntuu että silloin ei voi olla täysin pulassa, jos pystyy luomaan tyhjästä jotain. Se voi olla välillä huonoa ja välillä hyvää, sillä onnistumisia ei voi tulla aina. Se on enemmän elämän mielekkyyskysymys. Jos pystyy aamulla lähtemään treenikämpille, tulemaan iltapäivällä sieltä pois ja on sitä mieltä että se päivä oli hyvä, eihän siinä ole enää kuin puoli päivää jäljellä vittumaisuutta.
– Olen miettinyt, että onko itseilmaisemisesta tullut minulle uskonto. Vai onko minulla olemassa joku uskonto, joka on lähempänä esimerkiksi luterilaisuutta. Vittu nyt mentiinkin tosi hankalalle alueelle, mutta kun nyt losahdettiin liikkeelle, tämä täytyy saada päätökseenkin. Kun teen töitä musiikin parissa, tuntuu että olen lähempänä jotain hyvää ja puhdasta. Siksi haluaisin olla mahdollisimman vilpitön ja tarkoittaa vain hyvää. Se on tosi lähellä uskontoa!
– Mutta ei musiikkiinkaan saa suhtautua liian vakavasti. Kyllä mun lauluissa on enemmänkin huumoria kuin mitä yleisesti ajatellaan. Mutta se on vähän erilaista huumoria, ei siinä kompastuta banaaniin. Se on raja-aluetta, koska tietyssä mielentilassa sille voi myös tihrauttaa itkut tai hymyillä. Mutta siinä vaiheessa kun rupeaa pitämään itseään jylhänä ikonina, siitä ei seuraa kauhean hyvää.
– Kyllä mä koen jotain sielunveljeyttä Martikaisen Jarkon tai vaikkapa Ylpön kanssa. Siinä on tuollaista pitkää tekijyyttä. Jos ihmiset suhtautuu vakavasti tekemisiinsä mutta ei itseensä, kyllä mä tunnistan siltä rintamalta jotain samaa. Jarkkoon olen tutustunut enemmän tämän levyn tekemisen kautta, mutta Ylppöä olen nähnyt paljonkin tuolla kylillä ja kulmilla vuosien aikana.
– Mutta rockhommissahan ystävyys perustuu useimmiten alkoholin käyttöön. Jarkon kanssa mä en dokaa, se on sillä tavalla poikkeushahmo näissä kuvioissa. Turussa on Tinatuoppi-ravintola, jossa olin yksi sunnuntai aamupäivän krapulapöydässä. Oli hiljaisia äijiä ja siihen tuli tuttu nainen, joka istui pöytään kaljan kanssa, otti hörpyn ja sanoi että mä en olisi kenenkään teidän kanssa tekemisissä ilman alkoholia. Hyvää ystävänpäivää! Rokkihommassa se usein kiteytyy tuohon.
– Jos en koe rockpiirejä aina niin kotoisaksi, en pahemmin perusta julkisuudestakaan. Itse musiikin ja levyn tekeminen on onnellista aikaa, mutta siitä tekemisestä puhuminen tulee vuosi vuodelta vastenmielisemmäksi. En haluaisi tehdä tästäkään levystä kuin pari haastattelua. Mutta kaipa jossain vaiheessa tulee takavasemmalta vanha kunnon kolmikirjainyhdistelmä ego, joka onkin sitä mieltä että pitäisikö sitä kuitenkin tehdä vielä yksi juttu jonnekin.
– Kyllähän minuakin tunnistetaan kaupungilla, mutta onneksi suomalaiset arvostaa jollain lailla lauluntekijöitänsä, eikä ne tule iholle. Julkisuutta ei pysty koskaan kontrolloimaan, se on tullut selväksi kaikille. Mutta sen pystyy päättämään itse, haluaako olla esillä yleisjamppana vai esimerkiksi lauluntekijänä. Se jako on ollut yllättävän selvä alusta lähtien, ja jos se on selvä, silloin asiat on kunnossa.
Samuli Putro: ELÄMÄ ON JUHLA eli LÄHIMUISTIN VARASSA
MITÄPÄ JOS
Itä-Helsingissä marraskuussa 07 oli harmaa ja epämukava päivä. Tulevaisuus pelotti eikä Rhodes kuulostanut vireiseltä.
HELISMAA
Paikallisbussissa Brahenkentältä Käpylään ymmärsin ettei muistikirja ole hienostelua. Se on työkalu.
TUHKAA KORULIPPAASSA
Kolme päivää Kaapelitehtaan kellarissa, ja tuloksena kahden soinnun näppäily.
YKS RUMA JA KAKSI KAUNISTA
Hetkessä ja helposti. Nauroin ääneen että tämä ei voi olla hyvä. Päätin, että laulua ei julkaista.
ON ELETTÄVÄ HUOLELLA
Ripeää kävelyä kohti R-kioskia, tupakat olivat loppuneet. Askeleista tahti ja tajunnanvirtana puhelimeen. Soinnutin myöhemmin.
ÄLÄ HUUDA MULLE
Kaapelin kellarissa lokakuussa 07. Tuurilla sointu pianosta ja ensimmäinen mieleen tuleva lause siihen päälle. Sattui osumaan. Äänitin ja kirjoitin seuraavana päivänä loppuun.
ELÄMÄ ON JUHLA
Sen kahvilan bussissa juhannusaaton aattona 07 oli rauhallista, koska matka oli Kokkolaan.
KANSIKUVAPOIKA
Itä-Helsingissä intro, ravintola Rytmissä kertosäe ja paikallisbussissa a-osat. Ajoin pysäkin ohi ja jouduin alueelle jota en tuntenut.
HOIDETAAN KÄMPPÄ BERLIINISTÄ
Tajunnanvirtana sisään. Hylkäsin heti. Kirjoitin uusiksi. Tuli liian jäykkä. Palasin alkuperäiseen. Ei ollut hyvä. Ja tätä painia noin kolme synkkää viikkoa.
KLIK
Ravintolassa pöytääni istui vanhempi mies. Totesi, että ”se rupeaa olemaan vuosikymmen kohta lopuillaan”. Vastasin että niinpä niin.