Stam1na

15.2.2010 09:48

Stam1nan neljäs albumi on kuin moderniksi metalliksi taottua risto isomäkeä. viimeinen atlantis -nimisen korskean minioopperan teemana on ahneen homo sapiensin toiminta ja sen vääjäämättömät seuraukset. ”evoluutio jää, vain ihminen häviää, ei meitä ollut syytä säilyttää”, laulaa antti hyyrynen yhdellä levyn avainkappaleista.

Kohtaaminen Stam1nan ja Soundin välille on sovittu Pyynikin Näkötornin kahvilaan. Korkean harjun laelle kipuaminen heijastelee sujuvasti lemiläisyhtyeen uuden levyn teemaa: Viimeinen Atlantis on kitkerä kannanotto siihen, miten ihminen Tellukseksi nimeämäänsä koti­planeettaansa runtelee.

Ilmastonmuutoksesta on rummutettu mediassa viime vuosina sen verran kuuluvasti että moni tietää jo, mitä mannerjäätiköiden sulamisen kiihtyminen tarkoittaa: merten rantojen asukkaille tulee ennemmin tai myöhemmin tukalat oltavat. Pyynikinharjulle ja korkealle maalle nousu onkin näin sisämaassa sujuva symboli päivän aiheelle. Harjun Pyhäjärven puolelta löytyy aihetta pukien merkkikivi, joka osoittaa missä veden pinta oli viime jääkaudella.

– Niin, teillähän on täällä sopivasti kaksi järveä kaupungin molemmin puolin, laulajakitaristi Antti Hyyrynen toteaa naurahtaen. – Meillä on kotipuolessa ikään kuin uhkana vain Saimaa. Sen vedenpinta on tosin tainnut viime aikoina lähinnä laskea.

Jotain vertauskuvallista on myös siinä, että Pyynikin Näkötornilla on paitsi useampi tietoliikennettä palveleva linkkiantenni, myös Tampereen Radioamatöörit ry:n kerhotila. Ekokatastrofia tänne paennut voisi siis ainakin teoriassa myös pysytellä hyvin kontaktissa muuhun maailmaan – jos vain sähköä riittäisi.

Paikalla on myös Stam1nan kosketinsoittaja Emil Lähteenmäki, joka on toiminut monellakin tavalla Hyyrysen tukena ja adjutanttina yhtyeen nelosalbumin suunnittelussa sekä toteutuksessa.

Tapaaminen ajoittuu Hyyrysen aikataulujen tähden levyn miksauksen keskelle, eli ajalle ennen joulua. Jos on kohtauspaikka sopiva, on sitä myös kohtausaika. Kulutusta kovin sanoin ruoskiva Viimeinen Atlantis on sisällöltään varsinainen anti-joululevy.

– Totta, Hyyrynen nyökkää. – Mutta ikävä kyllä tuo kulutusjuhla jatkuu nykyään ympäri vuoden.

Stam1na on nyt liikkeellä idealistisemmissa merkeissä kuin koskaan, ja sen myös yhtyeen edustajat tunnustavat. Onko kuulijoiden mieleen tarkoitus laittaa ajatuksia?

– On, ehtii Lähteenmäki ensin. – Ja kyllä vituttaa, jos siinä ei onnistuta.

– On, täsmentää Hyyrynen painokkaasti. – Nyt on tarkoitus häiritä, osoitella sormella ja esittää kysymyksiä. Tarkoitus on myös näyttää keskisormea. Mutta myös perustella, miksi keskisormea näytetään. Porukka on niin jäässä… Ihmiset vain suunnittelevat jotain uuden auton ostoa, eivätkä katsele yhtään ympärilleen. Meillä on kaikkiaan hirveästi tottumuksia, joista kukaan ei halua päästää irti. Mutta olisi tärkeää muistaa, ettei ole väärin muuttaa mielipidettään.

Lähteenmäki todistaa, että muutos alkaa läheltä ja pienistä asioista.

– Viimeisten puolen vuoden aikana Antin tekstit ovat saaneet minussa aikaan sen, että kolmella neljästä kerrasta, kun laitan jonkun muovikääreen – eli useimmiten jonkun elintarvikkeen päältä pois rääpäistyn paketin tai kelmun – roskiin, minulle tulee piskuinen ahdistuksen tunne. Vitutus ja ahdistus. Mutta millä sen kierrät?

Dokumentintekijä John Websterin toissa vuonna rutkasti huomiota herättäneessä öljydieetti-elokuvassa Katastrofin aineksia yritettiin etsiä ratkaisua samaan pulmaan. Vaiva oli suuri, eivätkä tulokset lopulta osoittautuneet järin rohkaiseviksi.

– Voisinhan minä laulaa vaikka… rakkaudesta, heittää Hyyrynen. – Mutta ainakin nyt provosoidaan ja herätellään mielipiteitä. Keskustelu on tärkeätä. Meilläkin on jo jonkun verran kuulijoita. Heidän suuntaansa on ihan mukavaa heittää vähän ajatuksia. (tauko) Toisaalta, ehkä nämä asiat ovat vähän genresidonnaisiakin. Missä musiikissa huudetaan ja mitä tunteita ja ajatuksia välitetään huutamalla? Ja missä musiikissa puhutaan rakkaudesta? Nyt tuntui tärkeältä laulaa näistä asioista. Ehkä kasvan joskus aikuiseksi ja alan laulaa… rakkaudesta.

Hyyrynen toteaa kysyttäessä ymmärtäneensä, että Viimeisen Atlantiksen teemat ja niiden julkinen käsittely tulevat seuraamaan häntä vielä pitkälle tulevaisuuteen. Toki hän on ryhtynyt erittäin hyvän, myönteisen ja kannatettavan asian apostoliksi. Mutta jännittääkö leimautuminen?

– Ei. Enkä oikeastaan usko, että minua tämän levyn jälkeen katsellaan esimerkiksi jossain Lappeenrannan kadulla jotenkin toisella tavalla. Luin juuri viime Soundista, miten Herra Ylppö mietti kirjoittaneensa edellisellä levyllään liian särmästi yhteiskunnallisista asioista. Minulla on kyseinen levy, joten piti oikein uudestaan kuunnella se lävitse. Ja olen kyllä eri mieltä. Ei joku ”pitäkää ihmisoikeuksien puolta” -rivi ollut minun korvaani mitenkään liian kärkäs.

Viimeisen Atlantiksen teema piinasi Hyyrystä etukäteen pitkään. Ja hän huomasi, että kun aiheelle virittyi, alkoi uutisointi ilmastonmuutoksesta, uhkaavasta ekokatastrofista, erilaisista pandemioista ja utopiasta dystopiaksi muuntuvasta tulevaisuudesta näyttäytyä uudessa kirkkaassa valossa.

– Ensimmäinen versio tarinakokonaisuudesta oli valmis viime toukokuussa. Ensimmäiset irtotekstit jo huhtikuussa.

Aihepiiri alkoi vaivata heti helmikuussa 2008 ilmestyneen edellislevy Rajan jälkeen, sillä Hyyrysellä oli jo aiemminkin ollut mielessä tehdä tekstejä jostain ajankohtaisesta aiheesta.

– Niin, tämähän ei ole ajankohtainen kakkonen vaan ajankohtainen nelonen, viittaa hän Viimeisen Atlantiksen järjestysnumeroon Stam1nan albumijatkumossa.

– Ja mitä musaan tulee, niin biisitkin ovat olleet olemassa jo aika pitkään. Kevättähän silloinkin mentiin, kun teimme Astialla sen Duurijuopot-demon. Silloin saatiin kahdeksan biisiä kasaan.

Musiikin osalta kaverukset kertovat kokonaisuuden muotoutuneen aika lailla mutkattomasti halutun kaltaiseksi. Eivätkä tekstitkään lopulta vaatineet varsinaisia musiikillisia ”tilaustöitä”.

– Sellainen probleema tosin ilmeni, että kun oli käynyt selväksi, että tulossa on kokonaisuus, biisijärjestys piti lyödä lukkoon aika varhain, Hyyrynen muistelee. – Mutta se myös vapautti miettimään tarinan kulkua. Kaikkiaan tähtäimessä oli hyvin visuaalinen kokonaisuus. Niinpä mukana on sellainenkin draamallinen elementti kuin kertojan ääni. Eli tämän levyn tekoon tarvittiin yksi näyttelijäkin. Näin voi käydä, kun keikkabussissa istuu useampi medianomi. Bändissä me kaksi ja sitten kaksi muuta jannua. Siis todellakin, meitähän on itse asiassa neljä kappaletta! Hahahah!

Musiikin saralla Hyyrynen on saanut vetoapua yhtyeen toiselta kitaristilta Pekka Olkkoselta. Myös basisti Kai-Pekka Kangasmäki oli mukana talkoissa. Biisi nimeltä Jäteputkiaivot on hänen sävellysdebyyttinsä Stam1nassa.

Tekstit ovat kokonaan Hyyrysen, ja niiden äärellä mieleen palaa väläyksiä kirjoista kuten Tornitalo (J.G. Ballard) ja Saariston samurait (Tapio Koivukari). Laulajakitaristi haluaa kuitenkin korostaa Lähteenmäen roolia konseptin hiomisessa. Kosketinsoittaja suhtautuu kiitoksiin suomalaisen vähättelevästi.

– Toimin ehkä vähän niin kuin peilinä Antille, hän tyytyy sanomaan. Hyyrynen ei kuitenkaan hellitä. Hän nostaa esiin sivuston nimeltä viimeinenatlantis.fi, joka on merkittävä osa kokonaisuutta, ja toteutukseltaan nimenomaan Lähteenmäen käsialaa.

– Saitilla yritetään viritellä kuulijoita näin ennalta tiettyyn tunnelmaan ja ajatusmaailmaan.

– Keskeinen sisältö siellä on tietenkin se [Markku Metson] nettisarja­kuva, jatkaa Lähteenmäki. – Ja tarkoitus oli, että sivustosta on huvia sekä ihan sellaisenaan että myös levyn oheisjuttuna. Jos sarjakuvaa lukee nyt ennen levyn ilmestymistä, saa irti jotain. Jos sitten helmikuussa hankkii levyn ja sen kuunneltuaan lukee nettisarjakuvaa, saa irti jotain muuta. Vähän enemmän, toivoisin luonnollisesti.

Sivuston olennainen osa on sarja tehtäviä, joita sarjakuvaa seuraavien toivotaan tietenkin yhdessä ratkovan. Stam1na on ottanut sosiaalisen median keinot käyttöönsä varsin luontevalla tavalla. Ensimmäisen tehtävän ratkaisun palkintona sivulle ilmestyi yhtyeen tuleva keikka-aikataulu.

– Ihmisten aktivoiminen on yksi saitin funktio, Lähteenmäki jatkaa. Ne, jotka innostuvat ratkomaan tehtäviä, saavat käydä kenties vähän kirjastoissa, kuunnella perinteistä radiota ja lukea perinteisiä sanomalehtiä. Ehkä he joutuvat vähän jossain maastossakin tarpomaan, ken tietää.

Kosketinsoittaja valottaa vielä hivenen lisää, mutta varoo pelin hengen mukaisesti paljastamasta mitään olennaista.

– Tarkoitus olisi, että ihan kaikki ei aukea siinä koneen ääressä istumalla. Pitää tehdä vähän muutakin kuin googlettaa, jos haluaa selvittää asioita. Biisien nimet sieltä varmasti ainakin tulevat esiin ennen kuin tämä lehti ilmestyy. Paitamallistoa, joka liittyy olennaisesti albumin ja sivuston graafiseen maailmaan, taidetaan myös valottaa… Ja levyn julkaisuformaatteja saatetaan vähän paljastella.

Myös jollain tavalla teemaan istuva video on suunnitteilla, mutta viimeinenatlantis.fi -henkistä animaatiota yhtye ei ole Hyyrysen mukaan tekemässä.

– Video-ideoita pyöritellessäni huomasin sellaisen asian, että tässä meidän väkivalta-seksi-alkoholi -trilogiassamme [Edessäni, Likainen parketti, Lääke] kuvataan koko ajan jotain tapahtumaa. Kamera on mukana kuvassa ja usein aika isossa roolissakin. Nytkin minulla on herännyt ajatuksia kuvaamisen kytkemisestä videon juttuun. Se liittyisi tällaiseen itsetietoisuuteen. Sanotaanko sitä hienosti meta-tasoksi..? Siis sellainen ajatus, että bändi näyttää tietävän tekevänsä videota. Mutta katsotaan nyt.


 Hyyrysen mukaan oli alusta asti aivan selvää, että valittua aihetta ei saa purettua ja käsiteltyä biisin tai parin puitteissa. Viimeinen Atlantis vaati koko levyn mitan.

– Minulle kokonaisuus merkitsee oikeastaan aina kaikkein eniten, oli kyse sitten mistä taidemuodosta hyvänsä, hän pohtii. – Meidän ensimmäinen levymmehän [Stam1na, 2005] oli aika pirstaleinen, ja ehkä juuri siitä syystä niin monen ihmisen mieleen… Se ei ainakaan ollut mikään laajamittainen taidepläjäys. Ja toki bisneksen luonteeseen kuuluu, että joidenkin kappaleiden pitää toimia ikään kuin jukeboksissa erillisinä vauhtipaloina. Mutta itse olen siis tottunut näkemään levyt kokonaisuutena. Ehdottomasti.

– Eikä nyt oikein edes jäänyt vaihtoehtoja… Oli niin rikkaasti materiaalia, mistä ammentaa. Sitä ei vain olisi saanut tungettua yhteen tai kahteen kappaleeseen. Tarvittiin pidempi kaari, minkä puitteissa tarinaa tarkastella. Myös musiikillisesti. Pesäpallo piti heittää pitkälle, jos halusi toivoa sen osuvan maaliin. Koska tässä bändissä on viisi soittajaa, informaatiota ja tapahtumia on väkisinkin koko ajan melko paljon.

– Ja onhan tässä sitäkin, että levymuotoisen julkaisun puolesta pitää taistella, täydentää Lähteenmäki. – Spotify tai yksittäisen digitaalisen kappaleen ostaminen ei voi koskaan tarjota samaa kuin vaikkapa tämä levy kokonaisuutena.

– Vähemmistöjulkaisujahan teemalevyt tai muut selkeät kokonaisuudet nykyään ovat, jatkaa Hyyrynen. – En osaa varmaksi sanoa, mutta voisi ehkä tuntua jopa vähän liian helpolta siirtyä julkaisemaan biisejä yksitellen. Tarkoitan, että albumit koottaisiin ikään kuin sivussa aina sitten kun uutta matskua on tarpeeksi valmiina ja julkaistuna. Vähän kyllä haiskahtaa minun nenääni McDonald’sille sellainen malli. Kertakäyttökulttuuria.

– Ja Spotifysta vielä sen verran, että siinä kuviossa Stam1na ei enää ole mukana, Hyyrynen sanoo. – Kun bändin jäsenille tuli tilityksinä neljä euroa per naama, peli puhallettiin poikki. Osakkeenomistajat ja mainostajat kyllä tienaavat systeemillä, mutta soittajat eivät. Joten me vedimme ne omat isot ranskalaisemme ja muut pikkunäppärät annoksemme pois siltä luukulta. Spotify oli pitkästä aikaa ensimmäinen asia, joka sai tunteet kunnolla kuohahtamaan.

Entä mitä teemalevyjä Hyyrynen itse kuunteli aikoinaan tai nyt omaa teemalevyä tehdessään?

– Ihan ensimmäinen tätä aihetta sivuava muistikuva liittyy Franz Schubertin Winterreiseen [1827]. Sitä meillä kotona levyltä kuunneltiin ja sitä isukkikin joskus itse soitteli. Enhän minä pentuna saksaa ymmärtänyt, mutta minulle kerrottiin, että teoksen musiikki on jaettu osiin, siinä on kauniita myllärin tyttäriä ja muita hahmoja ja se kuvaa talvista matkaa. Ja sehän on siis musiikkia, jossa ei ole kertosäkeitä. Mikä tuntui siinä iässä jotenkin aivan mahtavalta.

– Minulla ei ole mitään musiikkikoulutusta muutaman kitaratunnin lisäksi, eli loin katseeni tällaiseen korkeakulttuuriseen teokseen hyvin selvästi alaviistosta. Ajattelin, että vittiläinen! Musiikilla voi myös kertoa jonkun tarinan ja siitä voi tehdä sellaisen kokonaisuuden. Se oli tärkeä oivallus. Ja haa! Nythän meilläkin on sitten biisejä, joissa ei ole kertosäkeitä. Ja se on peruskaavan rikkomista, eli automaattisesti askel oikeaan suuntaan.

– Crack the Skye iski koko bändiin aika lujaa viime vuonna, Lähteenmäki jatkaa.

– Kyllä! Mastodonilla oli koko se elementti-levysarja, innostuu Hyyrynen. – Kaikki ne pienet symbolit ja muut jutut. Ihailtavaa kaukonäköisyyttä. (tauko) Ja toki myös jostain [Pink Floydin vuoden 1979] The Wallista nousee esiin muistikuvia. Sekä levystä että elokuvasta.

Sanallisen ja visuaalisen ilmeen puolelle vaikutteita Hyyrynen haki niin ”tämänhetkiseksi henkilökohtaiseksi sankarikseni” nimittämänsä kirjailija Chuck Palahniukin kuin sissigraffiti-taiteilija Banksynkin suunnalta. Myös erilaisia tieteellisiä julkaisuja mies kertoo kahlanneensa läpi.

Ehkä kaikkein vahvimmin Viimeinen Atlantis muistuttaa kuitenkin erään turkulaisen kirjailija-tiedemiehen teoksista. Hyyrynen kertoo kuitenkin ottaneensa kosketusta Risto Isomäen kirjoihin vasta oman teemansa likimain viimeisteltyään.

– [Stam1nan tiedottaja] Airon Janne todellakin vinkkasi Sarasvatin hiekkaa -kirjasta ja sen yhtäläisyyksistä Viimeisen Atlantiksen tarinaan vasta kun Antti oli teemansa kanssa jo hyvin pitkällä, vahvistaa Lähteenmäki.

– Näin on, Hyyrynen sanoo. – Sehän meni itse asiassa niin, että painuin taas kerran televisioon kyllästyneenä ja aivonälkäisenä Lappeenrannan kirjastoon. Sieltä laitoin sinulle tekstiviestin, jossa pyysin vinkkejä. Emil on siis myös tällainen henkilökohtainen ohjaaja!

– Niin. Joku käyttäisi tässä yhteydessä sanaa ”ystävä”, nauraa Lähteenmäki.

– Sinä olet minua vanhempi, eli oikein sopiva mentoriksi, höröttää Hyyrynen. – Joka tapauksessa sain sitten Emililtä listan, jossa oli muun muassa Isomäen nimi.
Porttiteorian mukaan Risto Isomäestä siirrytään usein Pentti Linkolan oppien pariin.  Tätä Hyyrynen ei omalta osaltaan ihan purematta niele, vaikka sanookin puhuneensa levyllä suun puhtaaksi muun muassa kansainvälisen viihdeteollisuuden suuntaan.

– Jos nyt siteeraan Anttia levyltä, jatkaa Lähteenmäki, niin Jäteputkiaivojen lopussahan asia sanotaan aika lailla suoraan: ”Säästä luontoa, minimoi kulutus ja kuole.”

– Niinpä niin, nauraa Hyyrynen. – Kaikkein helpoin ekotekohan on nukkuminen. Siis jos se kuoleminen nyt unohdetaan. Aivan mahtavaa! Tuossa itse asiassa kiteytyy hyvin tämän levyn aihe ja sen käsittelytapa. Teema on synkkä, mutta huumoriakaan ei unohdeta. Ehkä sitä huumoria on nyt nimenomaan musiikissa. Siellä on duuriasteikkoja, tamburiineja ja Elton John -pianoilua. Kirjava kokonaisuus. Ja hyvää vastapainoa sille, miten tekstien osalta mennään vähintään synkähköissä merkeissä.

 

RISTO ISOMÄEN ANALYYSI VIIMEISESTÄ ATLANTIKSESTA

Vuonna 2005 ilmestynyt Sarasvatin hiekkaa oli Risto Isomäen läpimurto fiktion parissa. Jännityskirjan muotoon pakatut apokalyptiset kuvat siitä, mihin ihmisen ahneus voi pahimmillaan johtaa, nostivat Turussa vuonna 1961 syntyneen vapaan tiedemiehen ja kirjailijan yhdeksi maamme kuunnelluimmista ekologisten asioiden kommentoijista.

Sarasvatin hiekkaa edeltäneessä tuotannossa operoitiin scifin alueella, sen jälkeiset Litium 6 ja Jumalan pikkusormi ovat sijoittuneet meidän aikaamme ja maailmaamme. Risto Isomäki kävi Soundin pyynnöstä läpi Stam1nan Viimeisen Atlantiksen tekstit.

”Tarinan kaari on huolella rakennettu. On vaikeata ruotia kokonaisuutta pelkkien sanoitusten nojalta, mutta osa näiden tekstien ajatuksista kantaa sellaisenaankin. Levyllä on kautta linjan todella älykästä rocklyriikkaa, seassa oikeita helmiäkin.

Kokonaisuus on yhdistelmä ankaraa nuoruuden pessimismiä ja siitä johtuvan ahdistuksen purkamista. Tekstit sisältävät hyviä kannanottoja tärkeistä ilmiöistä. Päällimmäisinä sähköriippuvuus ja puuttuminen ilmaston lämpenemiseen sekä saastumisongelmaan.

Itse alan olla punkrockin kuulijaksi vähän iäkäs, mutta silloin kun vielä aktiivisesti sitä seurasin, tällaisia kannanottoja ei juuri tehty. Mieleen muistuu vain The Clashin Lost in the Supermarket ja Koka Kola. Mutta ne olivat kesyjä juttuja tämän kaltaisen erittäin suoran kulutuskritiikin rinnalla.

Näen levyn paitsi kiinnostavana, myös tarpeellisena. Sillä totuushan on, että erilaisilla teknisillä ratkaisuilla näitä Viimeisessä Atlantiksessakin käsiteltyjä ongelmia voi enää vain hidastaa eli ostaa lisäaikaa. Ainoa oikea mahdollisuus on asennemuutos. Ja siinä astuvat kuvaan tämän levyn kaltaiset avaukset. On äärimmäisen tärkeää yrittää vaikuttaa ihmisiin.

Tuntuu suorastaan surulliselta, miten äärikonservatiivista rock’n’roll yleensä on. Bruce Springsteenin levyjä tuli kuunneltua joskus paljonkin. Mutta niiden sisältöhän oli luvattoman usein sitä, miten hienoa on istua Cadillacin ratin takana ja ajella päämäärättömästi ympäriinsä!

Ydinsodan uhka oli nuo­ruudessani hyvin todellinen, ja uskoisin ilmastonmuutokseen liittyvien kauhukuvien olevan samaa nykyajan nuorille. Asiasta puhutaan paljon ja se synnyttää ahdistusta. Siinä mielessä Viimeinen Atlantis toimii tekijöilleen varmasti myös katarsiksena. Angstin purkaminen on jokaisen oman mielenterveyden kannalta tärkeää.

Jos katsotaan yksittäisiä tarinan tai tekstin osia, niin Lapsen usko toimii mielestäni ihan sellaisenaan runoutena. Rikkipää taas on suoraviivaisuudessaan tehokas. Erinomaisia irtorivejä albumilla ovat ’Kun terroristi pukeutui Pradaan, oli kaupan vihreitä arvoja / Vaarallisimmat fundamentalistit pakenivat tavaravuoriston luoliin’ ja ’Oli noustava itse ylös utopian raunioista / Ei unelma valoa vaadi vaan rohkeutta’.

Ehkä hienoin kaikista sanoituksista oli nimibiisissä. ’Meren yllä on manner muovia / Lauttana peittäen Eurooppaa’ on vahva kuva. Samoin virke ’Evoluutio jää / vain ihminen häviää / ei meitä ollut syytä säilyttää’. Ainoa vähän outo rivi kokonaisuudessa oli ’Sumu rantaviivalla siivilöi freoniaaltoja’, mutta se mennee taiteilijan vapauden piikkiin… Suorastaan psykedeelinen visio. Melkein jo progen puolella.”

TEKSTI: PETRI SILAS

Lisää luettavaa