Vatsakipujen ajama Kurt Cobain – Arvioitavana Montage Of Heck -dokumentti

– Cobain-dokkaria menossa katsomaan?, irtokarkkimyyjä kysyy ja vilkaisee virnistäen ruutukuosista flanellipaitaani.

Niinpä niin, Kurt Cobainiin on iskostunut muutama hyvin sitkeä mielikuva, kuten tämä sen kummemmin asiaa ajattelematta päälleni kiskoma ruutupaita. Toisesta mieheen ikuisesti liitetystä mielikuvasta saadaan muistutus Montage Of Heckin ensimmäisessä repliikissä, kun Kurtin sisko avaa pelin: ”Kurt’s brain was constantly going…”

En tiedä teistä, mutta itselleni välähti heti brain-sanan kohdalla mieleen tarinan loppu: Kurtin aivot ja haulikko. Näiden kahden ikonin väliin voi typistää Cobainin matkan: slacker-nuorison tunnusmerkiksi kohonneen flanellipaidan maailmanvalloituksesta haulikon pamaukseen.

Montage Of Heckin suurin ansio on, että se väistää tuon ahtaan stereotypian täydellisesti.

Nirvanan uraa ja grungea ilmiönä on käsitelty vähintäänkin riittävästi, samoin on kuultu tuhansien ihmisten suulla jälkijättöistä surupuhetta liian aikaisin poistuneesta nerosta. Montage Of Heck sivuuttaa Nirvanan yhtyeenä lähes täysin ja keskittyy intiimiin lähikuvaan Cobainista. Lisäksi dokumentti loppuu ennen haulikkoa. Sen enempää lopetusta paljastamatta totean, että lopputekstien tullessa ruutuun elokuvateatterin salissa vallitsi henkeä haukkova hiljaisuus.

(Vain lyhyesti elokuvateattereissa pyörähtänyttä näytöstä mainostettiin muuten ”event cinemana”, ja sen varjolla lipusta sai pulittaa peräti 20 euroa. Ilmeisesti jonkun mielestä näytöksestä teki ”eventin” leffan jälkeen nähty ohjaajan haastattelu sekä suomenkielisen tekstityksen puute. Sinänsä harmi, sillä elokuvateatterissa dokumentin värikäs ääniraita, riittävän kovalla soinut musiikki ja hienot animaatiot pääsivät oikeuksiinsa.)

Dokumentin ansio nousee käytettävissä olleesta materiaalista: sekä Cobainin perheen lapsuuskaitafilmeistä että Kurtin ja Courtneyn kotivideoista. Niiden myötä yleisö pääsee näkemään Kurtin aivan uudella tavalla: ylivilkkaana ja nauravaisena pikkupoikana, sekä niin mömmöistä, menestyksestä kuin rakkaudestakin sekaisin olevana puolisona ja isänä.

Tuntuu samaan aikaa surulliselta ja inhimilliseltä se, että Cobainin suurimpana muusana taisi toimia naisten sijaan elämästä helvettiä tekevä vatsakipu.

Ohjaaja Brett Morgen on tehnyt viisaasti välttämällä musadokkarien pahimman sudenkuopan: puhuvien päiden armeijan. Ohjaajan ohjenuorana oli jututtaa niitä ihmisiä, jotka olisivat olleet Kurtin hautajaisissa jos hän olisi ollut rocktähden sijaan vain talonmies.

Dokumentissa haastatellaan vain lähintä sisäpiiriä, vanhempia, siskoa, tyttöystäviä ja bändikavereista Krist Novoselicia. Kaksi asiaa ihmetyttää: Dave Grohlin täydellinen poissaolo (ei sillä, että valittaisin) sekä Courtney Loven tyhjäpäiset, juuri mitään paljastamattomat puheenvuorot. Myöskään tytärtä Francis Beania ei nähdä muuten kuin kotivideoissa vauvana, vaikka hän dokumentille siunauksensa antoikin. Onneksi vastapainona saadaan hyvin jäsenneltyä, rehellisen oloista ja pureksittua pohdintaa etenkin äidiltä.

Kurt itse esiintyy dokumentissa kasettiäänitystensä kautta – ohjaaja löysi niitä Cobainin jäämistöistä 108 kasetillista. On rujoja demobiisejä, puhetta sekä häröjä äänikollaaseja. Tärkeimpien nuoruudentapahtumien esittäminen sekä Kurtin muistikirjoihin pohjautuva ajatusmaailman valottaminen on hoidettu animaatioilla. Niiden ajoittaisesta surrealismista huomaa, kuinka suuren vaikutuksen ohjaajaan on tehnyt Alan Parkerin Pink Floyd -elokuva The Wall (1982). Onnistunut ratkaisu, joka lisää dokumentin omaperäistä viehätystä entisestään.

Kunnianhimo ja erikoisten ratkaisujen etsiminen näkyy monessa muussakin kohtauksessa. Hidastetun Smells Like Teen Spirit -videon taustalla kuultava kappaleen hauras kuoroversio pysäyttää. Yhtä vaikuttava, joskin täysin eri syistä, on Kurtin ja Courtneyn keittiössään huuruisesti hoilaama Amazing Grace.

Ja lopulta päästään puoli vuotta ennen Cobainin kuolemaa taltioituun Unplugged-konserttiin, jota seuratessa häipyvät mielestä vatsakivut, heroiini ja jopa se kirottu haulikko. Törkeän hyvännäköisen ja lähes kaverillisen tavalliselta vaikuttavan Cobainin tulkinta tunkeutuu syvälle. Lead Belly -cover Where Did You Sleep Last Nightin aikana liikutus on väistämätön ja syvä.

Kaikista intiimeistä kotivideopätkistä huolimatta juuri tässä hetkessä, tehdessään lavalla sitä missä oli sukupolvensa parhaita, Cobain tulee kaikkein kihelmöivimmin iholle.

– Mikko Meriläinen