Albumiklassikot: Risto & Kari Peitsamo | 10.11.2011 Klubi, Tampere

Jos tämä ei ole taidetta, niin mikä sitten on?”, kysyy Kari Peitsamo yleisöltä esitettyään puolitoistaminuuttisen ylistyksen pallolle. Kyllä, pallolle:Pallo pomppii, pallo ui, pallo juoksee, pallo pui". Did we have a ball! Suomalaisessa rockissa ei yksikään artisti ole taiteillut idiotismin ja pop-taiteellisen nerokkuuden välisellä pinnalla yhtä aukottomalla logiikalla – M.A. Nummista lukuunottamatta – kuin Nokian mies, jolla on missio. Peitsamo etsii totuutta.

Albumiklassikot -teeman mukaisesti Peitsamo pureutui aiheeseen analysoimalla ja ylistämällä Vedestä nousee kasvi -levynsä (1978) puhki korkeakulttuurille ominaisella jargonilla, naama peruslukemilla. Postmodernin peruspilariksi luokittelemansa levyn tuoman ”tähteyden” jälkeen mikään ei kuulemma ollut ennallaan, ei hänen elämässään eikä suomalaisessa rock-musiikissa. Tarinoiden myötä Vedestä nousee kasvi alkoi tuntua jopa poliittiselta manifestilta ja aikalaiskuvaukselta.

Välispiikit olivat siis vähintäänkin yhtä olennaisessa roolissa kuin levyn kappaleet. Tällä kertaa Peitsamo ei sentään joutuntut kaitsemaan ja torumaan yleisöään, sillä porukka kuunteli hiiren hiljaa artistin tuskin kuultavasti näppäilemiä minimalistisia boogieriffejä ja palkitsi jokaisen kappaleen innostuneilla taputuksilla ja huraa-huudoilla. Ralli-englannilla hoidetut yleisön huudatukset olivat oma lukunsa.

Silti harvalla artistilla on yhtä suuri kontrasti levyjen ja keikkojen välillä. Lavalla Peitsamo on nerokas stand-up-koomikko, joka onnistuu myymään yleisölle typerimmätkin rallatukset ainutlaatuisina pop-taideteoksina. Tuttuun tapaan artistin jalustana toiminut tuoli potkaistiin näyttävästi nurin. Hieno mies. Hattu pois päästä!

Suomen tämän hetken paras bändi Risto on monessa mielessä Peitsamon perillinen, vaikka Peitsamon mukaan yhteistä heillä on lähinnä se, että ”hänkin käytti nuoruudessa pyöreitä silmälaseja”. Riston keikka alkoi hulvattomalla alkunauhalla, hidastetulla scifi -mörinällä luetulla bändiesittelyllä, jonka saattelemana polkaistiin käyntiin hirviömäisiin mittasuhteisiin paisunut Rakkauden Rock.

Aurinko aurinko plaa plaa plaa (2006) on merkkiteokseksi vielä uutuudenkarhea, mutta ehdotonta klassikkoainesta kylläkin. Kappaleiden viehätykseen ei sekoitu vastaavaa nostalgiaa kuin Peitsamolla, mutta virkistävän uuteen kuosiin biisit oli puettu. Monia kappaleita leimasi nyt krautrockin suoraviivainen jumitus, mutta tasapaksuksi uudet sovitukset kävivät vain hetkittäin.

Riston alati kasvavassa kosketinsoitinkioskista lähtee keikka keikalta hurjempaa pörinää. Toisaalta artistin soitto on saanut jatkuvasti kiinnostavia lisäsävyjä, kaikuja ja luuppeja annostellaan yhä ronskimmalla kädellä. Paikoin urkurismi on hyvinkin hapokaalla tavalla jatsillista. Kitaristi Tuomas Eriksonin suvereniteetti on kasvavaa laatua sekin. Soitto on käsittämättömän musikaalista mutta ei koskaan liian kliinistä tai keikaroivaa.

Muutamaan otteeseen biisit käynnistyivät  hieman liian hitailla temmoilla, ja kapellimestari Ylihärsilän tutuin käsiliikkein ne saatiin pian säädettyä sopiviksi. Discopallon aikana Klubin peilipallot loivat hypnoottisen peilimosaiikin, strobot ja välilln suoraan yleisöön kohdistetut, sokaisevat  valomassat lisäsivät tripahtavaa vaikutelmaa entisestään. Ällistyttäväksi, absurdiksi messuksi kehittyvä Pupu Tupuna toimii ja pitelee otteissään yhä. Levyn ja keikan päätöskappaleen, Rukouksen, täytyy olla 2000-luvun hienoin suomenkielinen biisi. Rujous ja kauneus kättelivät toisiaan ällistyttävän vakuuttavasti.

SAMI NISSINEN


(Riston kuvasi Aurinko aurinko plaa plaa plaan julkaisun aikoihin Tampereen Yo-talolla Mikko Meriläinen)