Festariraportti: Tuska Open Air 2019 – Kaikkea metallista lastenmusiikkiin ja rituaalifolkiin

5.7.2019 09:01

Tuska Open Air
Suvilahti, Helsinki
28.-30.6.2019

Teksti: Taavi Lindfors & Jasmin Vahtera, kuvat: Alexändra Sleäze, pääkuva Jana Blomqvist

Raskaan musiikin vuosittainen suurtapahtuma Tuska Open Air juhlittiin perinteisesti kesäkuun viimeisenä viikonloppuna Helsingin Suvilahdessa. Festivaali teki tänä vuonna kävijäennätyksensä, sillä alueelle kerääntyi viikonlopun aikana 43 000 metallimusiikin ystävää. Perjantai ja lauantai olivat loppuunmyytyjä, mikä näkyi ja tuntui ahdistavana väentungoksena ja pitkinä jonoina. Tapahtuma-alue oli tällä kertaa hieman viime vuosia suurempi, ja esimerkiksi sisäänkäynti tapahtui nyt kauppakeskus Redin läheisyydestä.

Tarjonta oli jälleen monipuolista, sillä viikonlopun aikana kuultiin kaikkea metallista lastenmusiikkiin ja rituaalifolkiin. Musiikin lisäksi tarjolla oli myös erilaista oheisohjelmaa, kuten kiinnostavia haastatteluita ja ensimmäistä kertaa järjestetty lastentapahtuma Pikku-Tuska.

Perjantai

Paljain jaloin ja silmin nähden rennolla otteella esiintynyt Marko Hietala yhtyeineen soitti Tuskan perjantai-iltapäivässä vasta toisen keikkansa soolodebyyttinsä Mustan sydämen rovio (2019) tiimoilta. Kokonaisuudessaan keikalla kuullun debyytin herkähkö materiaali sai yleisön kuuntelemaan keskittyneesti. Marko jutteli yleisölle vuolain välispiikein ja keikka kulki viihdyttävästi eteenpäin. Herra kuitenkin myös väheksyi ja teki pilkkaa omista biiseistään silmiinpistävän paljon, mikä jäi ihmetyttämään. On toki myös totta, ettei oikeastaan kukaan muu kuin Marko Hietala voisi esiintyä tämäntyyppisen materiaalin kanssa Tuskassa. Setti kuitenkin toimi ja sai hyvän vastaanoton.

Kappaleiden Laulu sinulle ja Totuus vapauttaa aikana Marko esiintyi ilman bassoa. Kautta aikain basson kera esiintynyt Marko näytti kummallisen alastomalta ilman tavaramerkkibassoaan – näytti vahvasti siltä, että myös muusikko itse oli hämmentynyt. Vaikka musiikki ei ehkä niin ”tuskamaista” ollutkaan, oli taitavan orkesteriryhmän soittoa ja Markon aina jykevänä ja jylhänä soivaa laulua miellyttävä kuunnella. (JV)

Marko Hietala.


Radio Rock Stagella päivän toisena bändinä soittanut hyväntuulinen Battle Beast sopi mainiosti aurinkoiseen perjantai-iltapäivään. Black Ninjaa lukuun ottamatta Anton Kabasen lähdön jälkeiseen materiaaliin keskittyneen keikan aikana kävi selväksi, että bändin esiintyminen kulminoituu hyvin paljon vokalisti Noora Louhimoon. Louhimolla nimittäin karismaa sekä asennetta riittää, ja muut jäsenet jäivätkin hänen rinnalla pelkiksi taustahahmoiksi. On pakko myös ihailla naisen upeaa lauluääntä ja taidokasta äänenkäyttöä – Louhimoa voikin ilman pienintäkään suuruudenhulluutta pitää yhtenä tämän hetken lahjakkaimmista suomalaisista metallivokalisteista.

Yhtyeen esiintymisessä riitti virtaa, ja semminkin tuoreempi materiaali toimi livenä huomattavasti albumiversioita paremmin. Töksähtävintä keikassa olivat bändin kiusalliset yritykset viihdyttää yleisöä huumorin avulla. Lavalla nähdyt kaljanjuontikilpailut ja punnertamiset veivät turhaan aikaa jo muutenkin lyhyestä soittoajasta. Huumori on haastava laji, eivätkä bändin hauskuuttamisyritykset olleet kuin vaivaannuttavaa seurattavaa. (TL)


Vasta nyt vuoden 2019 alussa debyyttialbuminsa nimeltään Moving Backwards julkaissut Wheel soitti kuin pidemmän linjan yhtye. Myös yleisö löysi tiensä paikalle, sillä yhtyettä saapui katsomaan Kattilahallin täydeltä yleisöä. Mustanpuhuvissa hupullisissa asuissa esiintynyt progemetalliyhtye tarjoili intensiivisen ja vangitsevan show’n. Keikan valokeila oli yhtyeen laulaja-kitaristi James Lascelles’ssa. Muu bändi esiintyi hillitysti ja esimerkiksi basisti Mikko Määttä peitti kasvonsa isolla hupullaan lähes koko keikan ajan. Wheel vyörytti yleisön päälle poukkoilevaa riffittelyä ja valtavaa äänimassaa. Kahlitseva soundi vakuutti ja koko yleisö vaikutti olevan kiinnostuneen innoissaan. (JV)


Battle Beastin jälkeen päälavalle astui jo kolmatta kertaa tämän vuosikymmenen puolella Tuskassa esiintyvä Anthrax. Panteran Cowboys From Hellin tapailulla alkaneella keikalla konkariviisikko myllytti thrashiaan varmoin ottein ja on hämmästyttävää, kuinka runsaasti energiaa yhtyeessä riittää lähes 40 vuoden uran jälkeen. Got the Timen kaltaiset klassikot runnottiin läpi valtavalla vimmalla ja hyväntuulinen bändi vaikutti aivan aidosti nauttivan soittamisesta. Anthrax ei ole erinomaisia albumeita julkaissut sitten 1980-luvun, mutta keikka kuitenkin osoitti, että yhtye on ansaitusti sementoinut asemansa thrashin neljän suuren joukossa. Mainio esitys! (TL)

Anthraxin Scott Ian.


Cult of Luna toi lavalle massiivisen kokoonpanonsa. Progressiivinen post-metal -yhtye soitti tunnin verran melankolisraskasta junnausta, jota yleisöä kuunteli hiljaa paikallaan. Tämän yleisön yli vyöryvän massan keskellä ei välispiikkejä kuultu. Yhtyeen introvertti esiintyminen sopi täydellisesti sen soittamaan musiikkiin. Kaikki annettiin musiikille, eikä turhuuksiin käytetty aikaa. Tuntui kuin yleisön ja bändin välillä olisi ollut näkymätön verho, jonka takana bändi eli täysin omassa maailmassaan. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä tällä keikalla yleisö oli ehdottomasti selkeä vastaanottaja, ei niinkään osallistuja. Yhtye valutti yleisön päälle tunnin verran musiikillista massaa, johon oli helppo jäädä kiinni. Yleisö ei voinut kuin antaa periksi vyöryville riffimatoille ja valtaville soundimassoille. Keikkaan oli helppo uppoutua ja antaa äänihyökyaaltojen viedä.

Cult of Lunan soittaessa oli kuitenkin myös jälleen todettava se, että tunnetusti akustiikaltaan hyvin vaikea telttalava on edelleen hyvin hankala soundillisesti. Esimerkiksi kyseisen yhtyeen tyyppiselle massiiviselle vellontamusiikille soundien puuroutuminen tekee suurta hallaa. Teltan etuosassa keikkoja vielä kuuntelee, mutta teltan keskeltä sen takaosaan musiikki kaikui lähinnä epäselvänä massana. Tämä on todella harmi, sillä paljon musiikista menee ohi sen muuttuessa epäselväksi soundipuuroksi. (JV)


Luultavasti tuulesta johtuneet soundiongelmat kiusasivat jokseenkin myös päälavalla, jonne sinfoninen black metal -yhtye Dimmu Borgir nousi seuraavaksi. Yhtyeen keikka alkoi juuri kun auringon viimeiset säteet paistoivat suoraan päälavalle. Tuttu corpsepainteihin verhoutunut yhtye veti vahvan ja hittejä sisältäneen keikan. Keikan aikana kuultiin materiaalia viimeisimmältä Eonian-levyltä (2018), ja vanhimmillaan vuonna 1997 julkaistulta albumilta Enthrone Darkness Triumphant. “Hitti”biiseistä kuultiin esimerkiksi Gateways ja Dimmu Borgir.

Yhtyeen lavashow ja sinfonisen massiivinen soundi olisivat vaatineet aurinkoisen päälavan sijaan esimerkiksi teltan pimeyttä tai vaihtoehtoisesti esiintymisen myöhäisempänä ajankohtana. Nyt pimeyden ruhtinaista ja kuolemasta laulavan yhtyeen keikka tuntui kärsivän epäotollisista olosuhteista, vaikka muuten yhtyeen musiikki soikin kertakaikkisen komeana Tuskan lauantai-illassa. (JV)

Dimmu Borgir.


Helsinki Stagen päivän viimeisenä bändinä nähtiin Swallow the Sun, jonka johtohahmo Juha Raivio on viime vuosina keskittynyt eri projektiensa kautta terapioimaan syöpään menehtyneen vaimonsa poismenoa. Toivon siemenelle on kuitenkin alkanut jo kulkeutua vettä, sillä Raivion esiintymisessä oli aiempaan verrattuna huomattavissa valoisuutta – niin paljon kuin sellainen Swallow the Sunin tummasävyisen musiikin raameissa on vain mahdollista.

Pääasiassa bändin esiintyminen oli kuitenkin tuttuun tapaan sisäänpäin kääntynyttä, ja paikoin myös vaikutti, että Mikko Kotamäki arasteli laulaa puhtaita lauluosuuksiaan. Lavalla ei ihmeempiä krumeluureja nähty, vaan yhtye antoi musiikin puhua puolestaan. Parhaiten toimivat New Moonin ja Swallowin kaltaiset vanhemmat helmet, joista jälkimmäisen päämelodia yllytti yleisön Swallow the Sunin keikoille epätyypillisesti jopa yhteislauluun. Musiikki oli lumoavaa, mutta katsojien ja bändin välillä vallitsi silti jonkinlainen henkinen etäisyys, eikä keikka koskettanut odotetulla tavalla. (TL)

Swallow The Sun.


Tuska-perjantain päätti Amorphis, joka soitti viime vuonna julkaistuun Queen of Time -levyyn painottuvan erikoiskeikan. Poikkeavasta setistä huolimatta oli kesästä toiseen suomalaisia rockfestareita kyntävän yhtyeen kiinnittäminen päivän pääesiintyjäksi varsin erikoinen ratkaisu, sillä aiempina vuosina samalla paikalla on nähty muun muassa King Diamondin ja Body Countin kaltaisia nimiä.

Amorphisin keikalla kaikki meni kuten pitikin; soitto oli tarkkaa, esiintyminen huolellisesti suunniteltua ja kaikki muiltakin osin hyvin ammattimaista. Edes House of Sleepin kaltaisten klassikoiden puuttuminen settilistasta ei tunnelmaa laimentanut, sillä uusimman albumin kappaleissa on runsaasti tarttuvia melodioita, joita humalaisen yleisön oli helppo hoilata mukana.

Vaikka kaikki sujui päällisin puolin onnistuneesti, jäi parhain terä silti uupumaan. Yhtyeen ulosanti oli turhan kliinistä, ja toimivasta musiikista sekä varmaotteisesta esiintymisestä huolimatta bändiin oli vaikea luoda sen suurempaa emotionaalista suhdetta. Edes Anneke van Giersbergenin vierailu Amongst Stars ja Her Alone -kappaleissa ei onnistunut tuomaan tunnetta elämää suuremmasta konserttikokemuksesta, jollaista päivän pääesiintyjältä on lupa odottaa. (TL)

Amorphis.

Lauantai

Lauantaina Radio Rock Stagen korkkasi Lost Society. Jyväskylän rässiplutoonasta on kuudessa vuodessa tullut erottamaton osa suomalaista festaritarjontaa, ja lyhyestä urastaan huolimatta kyseessä oli bändille jo neljäs esiintyminen Tuskassa.

Vuodet ovat tehneet yhtyeestä ammattimaisemman, mutta – harvinaista kyllä – energiansa se on siitä huolimatta onnistunut säilyttämään. Koko tunnin mittaisen keikan ajan lavalla riitti vauhtia, ja etenkin hyperaktiivinen laulaja-kitaristi Samy Elbanna säntäili heikkopäisesti ympäri lavaa aina kun laulamiselta ehti. Lavalta välittyi valtava soittamisen ilo ja riemu, ja Elbanna piti yleisöä tiukasti otteessaan saaden katsojat keikan aikana jopa kirjaimellisesti kyykistymään. Ongelmana yhtyeellä on tällä hetkellä vanhojen ja tulevan albumin kappaleiden välinen kontrasti, sillä metalcore-vaikutteista modernia metallia edustavat uudet biisit – My Prophecy, Deliver Me ja No Absolution – kuulostivat kahden ensimmäisen levyn nopeiden thrash-kappaleiden rinnalla kuin eri bändin tuotoksilta. Mutta mitäpä pienistä, kun yhtye oli muutoin näinkin kovassa iskussa. (TL)

Lost Society.


Iltapäivällä Helsinki Stage -teltassa Herra Ylppö saapui lavalle mystisin elkein kappaleen Sotaa ei tule saattelemana. Maj Karma oli iskussa ja veti tiukan ja vakuuttavan setin. Yhtyeen esiintyminen oli hallitun tyylikästä ja Ylpön omaleimaisen venkuroiva esiintymistyyli kiinnostavaa katseltavaa.

Kokomustaan sonnustautunut yhtye soitti täysverisen rockshow’n, jota vauhdittivat bändin kiistattoman keulakuvan, Herra Ylpön kekseliäät välispiikit. Eräässä välispiikissään hän pohti yhtyeen sopivuutta kyseiselle festarille, mutta totesi samaan hengenvetoon että ”ei me heviä olla mutta ei iskelmääkään, kuten moni hevibändi”. Ylppö nimesi tapahtuman Rakkauden tuskaksi 2019 ja pian eräs eturivin miehistä jo pyysi Ylppöä menemään naimisiin kanssaan. Tästä saatiin aikaan hetki ylimääräistä viihdettä, jonka aikana keskusteltiin muun muassa avioehdosta. Ylppö myös julisti Tuska-yleisölle ilkikurisesti, että Ei paholaisii oo ja heitti kappaleen lopuksi mikkitelineen menemään. Räkäinen punkrepäisy Attentaatti päätti keikan ja encorena soinut Rukous laski päätöksensä kaiken kaikkiaan viihdyttävälle setille. (JV)

Maj Karman Herra Ylppö.


Viikonlopun ilmeisesti ainoa esiintyjien suunnalta tullut Pride-kannanotto nähtiin Stam1nan keikalla, kun Antti Hyyrynen marssi lavalle sateenkaarilipun kanssa. Stam1na on kiertänyt Suomea aktiivisesti lähes 15 vuotta, mutta jo keikan avanneen Viisi laukausta päähän -kappaleen aikana kävi selväksi, että yhtye on edelleen todella, todella kovatasoinen livebändi. Soitto oli tarkkaa, esiintyminen terhakkaa ja settilista oli koottu – festarikeikalle sopivasti – pääasiassa bändin vauhdikkaammasta ja helppotajuisemmasta materiaalista. Kiinnostava yllätys oli Gaian lapsi -kappaleen aikana lavalle noussut Anna Eriksson, joka vaikutti aluksi arastelevan metalliyleisön edessä esiintymistä, mutta rohkaistui kuitenkin kappaleen edetessä. Pitti pyöri, aurinko paistoi ja kaikki viihtyivät. Mikäs sen parempaa. (TL)


Itävaltalaisen Visions of Atlantisin keikasta jäi karvas maku. Yhtye soitti kaikin puolin hyvin ja biisit olivat periaatteessa hyviä. Kaiken olisi siis pitänyt olla kunnossa. Kappaleet ja niiden ideat oli kuitenkin kopioitu suurilta osin Anette Olzonin aikakauden Nightwishilta. Mukana olivat niin “holopaismaiset” pianovälikkeet ja sinfoniset elementit, kuin erilaiset pillitkin, jotka ovat olennainen osa juuri Nightwishin soundia. Lisäksi laulajan Clémentine Delauneyn äänessä oli hyvin paljon juuri ”olzonmaisia” vaikutteita.

Visions of Atlantiksen sinfoninen tamppaus oli lähinnä vaivaannuttavaa katseltavaa, sillä se toisti kaikkia lajityyppinsä edustajia, eikä tarjonnut yksinkertaisesti mitään uutta. Suurimmaksi viihteeksi keikan aikana muotoutui nightwishmaisten piirteiden poimiminen musiikista – biiseissä kun oli havaittavissa hyvin samantyyppisiä melodioita ja rakenteita. Keikasta ei jäänyt käteen muuta kuin kaikin puolin harmittunut ja tympääntynyt olo. (JV)


Päivän vaihtuessa iltaan hollantilainen sinfonista metallia soittava Delain valloitti telttalavan. Muu bändi tuntui jäävän taka-alalle, kun yhtyeen uskomattoman valovoimainen ja karismaattinen laulaja Charlotte Wessels saapui lavalle. Laulajan ääni pääsee oikeuksiinsa erityisesti livenä ja tälläkin kertaa se liisi mahtipontisen musiikin yllä tavalla, joka ei voi kuin sykähdyttää.

Kertosäkeiden voiman taitava yhtye tarjoili keikalla muun muassa suurimpia hittejään, kuten Suckerpunch ja We Are The Others. Biisimateriaali on tietynlaisessa yksinkertaisuudessaan kekseliästä ja tarttuvaa. Energisesti ja aina hymy kasvoillaan esiintyvä Wessels täytti olemuksellaan koko lavan ja otti yleisön haltuunsa. Edes teltan suttuiset soundit eivät tuntuneet tällä keikalla haittaavan. Loistavan, energisen ja viihdyttävän setin vetänyt yhtye jätti takuulla hymyn teltan täydeltä keikkaa todistamassa olleen yleisön kasvoille. (JV)


Energisen Delainin jälkeen Radio Rock Stagella siirryttiin täysin erilaisiin tunnelmiin, kun lavalle astui progemetallilegenda Opeth. Paikka ja ympäristö eivät olleet bändin musiikin kannalta kovin suotuisia, sillä koettakaapa uppoutua esimerkiksi keikalla kuultujen The Drapery Fallsin tai In My Time of Needin hienovaraiseen maalailuun aurinkoisessa kesäillassa. Aivan, ei onnistukaan ihan niin vain.

Soitto Opethilla sujui sinänsä moitteettomasti, mutta yhtye olisi kaivannut esiintymiseen enemmän potkua. Bändi keskittyi turhan paljon pelkkään suorittamiseen, eivätkä Mikael Åkerfeldtin kuluneet ”Tukholma on Skandinavian pääkaupunki” -vitsit jaksaneet enää huvittaa. Åkerfeldtin ääni ei myöskään vaikuta enää olevan entisessä kunnossa, sillä sen verran karmealta miehen örinävokaalit kuulostivat. Toisenlaisessa ympäristössä kokemus olisi saattanut olla erilainen, mutta tällä kertaa Opethin keikka jätti jälkeensä vain tyhjää. (TL)

Opeth.


Rituaalifolkyhtye Heilung tarjosi Tuskan lauantai-iltaan elämyksen, jonka kaltaista ei Tuskassa luultavasti ole ennen nähty. Teltta täyttyi hyvissä ajoin ennen keikkaa ja lavalle tuotu rekvisiitta antoi odottaa erilaista kokemusta. Teltta pimeni, ja lavalle saapui hahmo, joka käveli lavan läpi levittäen savua yleisöön pienestä purkista. Sen jälkeen muu yhtye saapui lavalle, muodosti piirin ja alkoi hokea jotain mantran tapaista. Alkuhetkistä asti oli selvää, että käsillä oli jotain ainutlaatuista.

Esiintyjiä oli lavalla parhaimmillaan ainakin 10 ja koko ajan tapahtui jotain. Välillä seipäin ja kilvin varustetut yläosattomat miehet ja naiset saapuivat suorittamaan manaustansseja, ja yhtyeen jäsenet lauloivat rituaalinomaisia säkeitä, ja soittivat noitarumpuja ja luita. Kaiken yllä kulki Maria Franzin ääni, joka saavutti uskomattomia korkeuksia. Kaikilla jäsenillä oli päällään erilaista rekvisiittaa – sulkia, nauhoja, sarvia ja muita luonnonmateriaaleista valmistettuja vaatteita ja esineitä. Keikan loppupuolella muutama yhtyeen jäsenistä tuli turva-aidan yli yleisön joukkoon tanssimaan transsista tanssiaan. Keikka päättyi hurmokselliseen kappaleeseen, jossa rummutus kiihtyi ja kiihtyi, ja lopulta valot sammuivat. Ei kiitoksia, vain pitkiä katseita yleisöön. Savunlevittäjä, joka alussa avasi esityksen, saapui nyt lavalle vastakkaisesta suunnasta kuin sulkemaan näytöksen. (JV)


Lauantain päätteeksi päälavan valtasi thrash metal -pioneeri Slayer. Kyseessä oli varmasti suurelle osalle Tuska-vieraista haikea hetki, sillä keikka jää – ainakin näillä näkymin – yhtyeen viimeiseksi esiintymiseksi Suomessa. Niin suuri vaikutus bändillä on raskaammalle musiikille ollut, että on hyvin vaikea kuvitella metallimaailmaa ilman Slayeria.

Viimeisiään vetelevän veteraanibändin rahastamiskiertueesta ei ole kyse, sillä Slayer jyräsi energisyydellään ja show’llaan päivän koko muun tarjonnan sileäksi. Ikäänsä nähden aivan käsittämättömän kovassa vedossa ollut yhtye oli koonnut settinsä suurimmaksi osaksi klassikkoaikojen tuotannosta, mutta mukana oli myös World Painted Bloodin ja Hate Worldwiden kaltaisia uudempia biisejä, jotka toimivat erittäin mainiosti vanhemman tuotannon seassa. Voimakkaimmat reaktiot syntyivät odotetusti Raining Bloodin aikana, jolloin miksauskopin edustalle muodostui valtava pitti.

Esiintymisen puolesta Slayer oli tuttu itsensä, joka tyhjänpäiväisen yleisön huudattamisen sijaan keskittyi soittamiseen. Välispiikkien sijaan laulaja-basisti Tom Araya tyytyi kappaleiden välissä usein vain tuijottamaan yleisöä sanomatta sanaakaan. Keikalla nähty visuaalisesti huimaava tulishow puolestaan osoitti, että yhtye haluaa päättää päivänsä mahdollisimman näyttävästi.

Arayan jäätyä viimeisenä soitetun Angel of Deathin jälkeen katselemaan yleisöä useaksi minuutiksi, oli varmasti itse kukin herkistyneessä mielentilassa – parempaa jäähyväisshow’ta ei olisi voinut toivoa. En laittaisi vastaan, mikäli kiertue ei jäisikään Slayerin viimeiseksi, sillä sen verran kaukana bändin parasta ennen -päiväys vaikuttaa Tuskassa nähdyn, aistit ravinneen esityksen perusteella olevan. (TL)

Slayer.

Sunnuntai

Inferno Stagen sunnuntain avasi helsinkiläinen vuonna 2013 perustettu stoner-bändi Kaiser. Yhtye saatteli festarin viimeiseen päivän selviytyneen yleisön syvälle rämeen sekaan, tarjoilemalla matalampaakin matalampaa möyrintää. Rumpali RiQ takoi rumpusettiään kuin vimmattu ja laulaja-kitaristi Otun ääni vaelsi jylhänä matalan louhinnan yllä. Vaikka festaripäivä oli vasta alussa, Kattilahalliin oli kerääntynyt mukavasti matalien taajuuksien ystäviä. Puolen tunnin mittainen setti sopi festivaaliaamupäivään hyvin, vaikka kyllä yhtyettä kuuntelisi mielellään pidempäänkin. (JV)

Kaiser.


Tänä vuonna Tuskassa järjestettiin myös Pikku-Tuska. K18-festariksi muuttunut tapahtuma oli sunnuntaina auki kolmen tunnin ajan myös 0-10 -vuotiaille ja heidän vanhemmilleen. Tänä aikana teltassa esiintyi lasten metallisuosikki Hevisaurus. Paikalle oli ennen keikkaa saapunut hallin täydeltä vanhempia pienokaisineen. Hevisauruksen keikka viihdytti perheen pienimpien lisäksi myös varttuneempaa väkeä. Hulvattomin välispiikein maustettu show sai lasten kasvoille lähinnä ihmettyneitä ja tutkailevia ilmeitä, kun taas aikuisten kasvoilla näkyi vilpittömiä hymyjä. Pikku-Tuska oli hieno lisä Tuskan ohjelmaan, ja tuntui sujuvan kaikin puolin hyvin. (JV)


Frank Carter & The Rattlesnakesin keikasta jäi lähinnä unelias olo. Usealla sivustolla groovaavaksi punk-meiningiksi kuvailtu musiikki oli kaukana punkista. Tämän tuntisen aikana tuntui, kuin olisikin ollut yhtäkkiä Provinssissa. Yhtye ja etenkin laulaja Frank Carter esiintyivät kyllä vahvalla punk-asenteella, mutta musiikki jäi melko lailla tavalliseksi rockiksi, jossa käsiteltiin niin ihmissuhteita kuin itseyttäkin.

Keikasta ei jäänyt käteen oikeastaan muuta kuin Frank Carterin rento ja hyväntuulinen esiintyminen ja hänen vahva kontaktinsa yleisöön. Heti keikan toisen biisin aikana Carter hyppäsi yleisön joukkoon ja lauloi koko kappaleen pitin keskellä. Laulaja sai aikaan myös ”ladies only” -moshpitin. Keikan aikana yleisö vietti lähinnä silminnähden rentoa sunnuntaipäivää, vaikka toki yleisöstä löytyi myös yhtyeen faneja. (JV)


Inferno Stagen viimeisenä esiintyjänä lavalle marssi raivokkaiden Gambina-huutojen kutsumana surmacore-yhtye Rytmihäiriö. Bändin sijoittaminen Kattilahalliin oli oikea ratkaisu, sillä intiimissä ympäristössä yhtyeen kappaleet pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Rytmihäiriön musiikki on parhaimmillaan todella iskevää, mutta bändi ei saanut itsestään aivan kaikkea irti ja esiintyminen oli paikoitellen jopa väkinäistä.

Tuskallisen hiostavaan Kattilahalliin pakkautuneet ihmiset näyttivät keikasta kuitenkin nauttivan, ja esimerkiksi yleisön hurmoksellinen laulaminen Koska Saatana sanoo niin -kappaleen kertosäkeessä lisäsi kummasti biisin tehoa. Yhtyeen Gambinan huuruinen keikka olisi kuitenkin sunnuntain sijaan sopinut paremmin esimerkiksi perjantai-iltapäivän tunnelmannostattajaksi. (TL)


Sunnuntain pääesiintyjäksi oli kiinnitetty ruotsalainen rock-yhtye The Hellacopters, joka oli viikonlopulle melkoinen antikliimaksi. Huomio kiinnittyi poikkeuksellisen vähäiseen yleisömäärään, sillä moni päätti poistua festareilta hetkeä aiemmin Helsinki-lavalla esiintyneen Halestormin jälkeen.

Muille kuin bändin faneille esitys ei antanut paljoakaan, sillä yhtye tarjosi tavanomaisen ja hyvin pelkistetyn rock-keikan, jossa ei ollut kummempia show-elementtejä. Viihdyttävintä oli katsella Michael Monroenkin riveissä muutamia vuosia sitten soittanutta kitaristi Dregeniä, jolla puhtia riitti koko bändin edestä. Keikka ei kuitenkaan oikein missään vaiheessa lähtenyt kunnolla lentoon ja omaa kieltään kertoo, että parhaiten puolentoista tunnin esiintymisestä jäi mieleen laulaja-kitaristi Nicke Anderssonin suuttuminen hänen mielestään liian kovaotteisille järjestysmiehille. Tällä tavoin loppui Tuska 2019 – ei paukahtaen vaan kitisten. (TL)

The Hellacopters.

Lisää luettavaa