Musiikkilehti NME:n jokavuotista NME Awards -palkintojenjakoa juhlitaan kymmenien artistien ja bändien voimin useilla eri keikoilla ympäri Isoa-Britanniaa. Yksi kiertueen lukuisista helmistä oli Lontoon Electric Ballroomissa esiintynyt australialainen Cloud Control.
Ennen perjantai-illan pääesiintyjää yleisöä lämmittelivät brittiläiset indieryhmät Citizens ja Dog is Dead sekä yhdysvaltalainen We are Augustines. Bändit muodostivat yhdessä mukavan kokonaisuuden: Kaikki neljä yhtyettä tuntuivat sopivan kepeää kitararockia kuuntelevien musiikkimakuun, mutta jokainen bändi erottui edukseen omalla soundillaan. Tosin keikkailta alkoi todella aikaisin, ja ensimmäiset bändit soittivat jo silloin kun osa työssäkäyvistä oli vasta matkalla Electric Ballroomiin. Alkuillan keikat toki kunnioittivat teini-ikäistä yleisöä, mutta lämmittelijöille olisi suonut enemmänkin kuuntelijoita. Vuosien varrella NME:n keikat ovatkin nostaneet monet pienehköt artistit suuren yleisön tuntemiksi musiikkitähdiksi.
Viimeisenä lavalle noussut Cloud Control muisti kiittää sekä alkuillan esiintyjiä että katselijoita.
– Tiedän, että osa teistä on vasta herännyt, mutta mukava kun pääsitte tulemaan, vokalisti Alister Wright totesi lontoolaisille.
Kiitokseksi yhtye esitti melko varman singlebiiseistä koostuvan setin, mutta mukana oli myös yksi uusi kappale ja yksi cover. Etenkin Wright ja vokalisti-kosketinsoittaja Heidi Lenffer esiintyivät ihailtavan varmasti, mutta eivät tasaisen tylsästi.
Keikka käynnistyi leppoisan letkeillä lauluilla Meditation Song #2 ja This Is What I Said. Kappaleet olivat tuttuja Bliss Release -albumilta, joka julkaistiin Australiassa pari vuotta sitten ja Euroopassa lähes vuosi sitten. Levy sai ansionsa mukaisia kiitoksia kummillakin mantereilla, ja jatkoa pitäisi seurata lähitulevaisuudessa. Yhtye kertoi työstävänsä uutta albumia ja soitti NME-yleisölle työnimellä Jojo Rising kulkevan kappaleen. Bassokitaristi Jeremy Kelshaw tunnusti, että kappaleen ensiesitys jännitti häntä.
– Mutta hyvin se menee, Wright kannusti.
Ja ihan hyvin se meni. Kuitenkin vasta sen jälkeen soitetut tutut kappaleet saivat Kelshawin jälleen rentoutuneeksi, ja hän innostui ryhtymään rumpali Ulrich Lenfferin aisapariksi rummuttelemalla roudauslaatikoita. Keikkayleisön hytkyminenkin oli tunnistettavissa tanssimiseksi viimeistään There’s Nothing in the Water We Can’t Fight -kappaleen aikana.
Katsoessani sekä lavaa että tanssilattiaa en voinut kuin hymyillä, ja edellisen viikon lentomatkasta asti vaivannut lukkiutunut korvanikin aukesi viimein.
Teksti: Karoliina Kantola