Pink Floydin The Wallia juhlittiin Tampereella – kunnianhimoinen konsertti kärsi suomalaisten metelikammosta

Eki Halkka

The Wall 40 vuotta by Pulse
Pyynikin Urheilustadion, Tampere
6.9.2019

Teksti: Jussi Niemi

Harvakseltaan viime vuosina keikkaillut tamperelainen Pink Floyd -tribuuttibändi Pulse pohdiskeli etukäteen sivuillaan, että esiinnyttyään viimeksi Tampere-talossa, seuraavan produktion pitäisi olla suorastaan ”monumentaalinen”. Niinpä The Wall -albumin 40-vuotissynttäriä päätettiin juhlia Pyynikin Urheilustadionilla. Samaan syssyyn tuotanto ulkoistettiin muun muassa Virta Vie Pyynikille -tapahtumia järjestäneelle Parempi Pyy Festille.

Kunnianhimoinen suunnitelma ei toteutunut ihan niin kuin Strömsössä. Reilut 3000 ihmistä oli ihan hyvä yleisömäärä, mutta ei mitenkään monumentaalinen suurella kentällä.

Toisaalta järjestelyt olivat paljolti riittämättömät niin isolle yleisölle. Kaljajonot kasvoivat aivan tolkuttoman pitkiksi, ja kun ilta pimeni, naiset valittelivat, ettei vessoissa nähnyt eteensä.

No, onneksi musiikki − joka tietenkin oli koko juhlan ydin − toimi komeasti ja lavan visuaalinenkin anti oli varsin näyttävää. Siitä tosin ei tasaiselta kentältä keskikokoinen tai lyhyempi ihminen nähnyt paljoakaan.

Lavan vasemmalla puolella ollut näyttö sentään pelasti paljon, mutta ei sekään pystynyt välittämään kuin osia suuresta kokonaisuudesta.

Äänentoisto ja miksaus toimivat erinomaisesti, vaikka volyymi olisi kerrankin voinut olla reippaasti isompi. Näin mahtipontinen musiikki yksinkertaisesti vaatii äänenvoimakkuutta toimiakseen.

Vika ei tietenkään ollut Pulsessa, vaan kentän läheisissä asuintaloissa, jotka suomalaistyyliin panivat puhelinkangat kuumiksi jo soundcheckin aikaan. On se jotenkin masentavaa, ettei tänä päivänäkään voida antaa ihmisten nauttia tilanteeseen sopivalla volyymilla hienosta musiikista, kun hiljaisuus joka tapauksessa laskeutui kello kymmenen nurkilla.

Massiivinen mutta tyylillisesti lähes minimalistinen ja paljolti saman musiikillisenkin teeman ympärillä pyörivä albumi esitettiin alkuperäisteokselle uskollisesti – jopa sooloja myöten, vaikkeivät ne tietenkään aivan yksi yhteen menneet. Pulsesta voi nauttia nimenomaan niin, että hyväksyy uskollisen toteutuksen lähtökohdaksi.
Jos niin teki, spektaakkelista sai paljon irti, sikäli kun siihen sorisevassa väkijoukossa pystyi syvemmin keskittymään.

Taas täytyy kehua yhtyeen johtajan ja David Gilmourin entisen henkivartijan, ranskalais-italialais-libanonilaisen Thierry Meyorin laulusuorituksia, joiden läsnäolo ja silkka musikaalisuus nostivat ne oikeasti merkittävään asemaan. Pink Floydiahan ei varmaan kukaan ajattele ”laulajan bändinä”, mutta Pulse todella on sitä.

Upeasti lauloivat myös taustalaulajattaret Mia Lepola (Mother, Trial) ja Susanna Keskinen (Thin Ice, Mother). Naiset ottivat tilan komeasti haltuun.

Monenlaisia koskettimia ja foniakin soittanut Santeri Laurén lauloi hänkin paikoin vakuuttavasti ja maalaili kiippareillaan tyylipuhtaasti. Eniten soolotilaa saivat kuitenkin kitaristit Simo Pirttimaa ja Tapio Ylinen, jotka jakoivat komppia ja sooloja melko tasapuolisesti. Erittäin päteviä vara-Gilmoureja kumpikin, ja varmasti herrat nauttivat itsekin päästessään toteuttamaan yhden rockhistorian persoonallisimman kepittäjän äänimaalauksia.

Simo Haapalan moitteeton rumputyö takarivissä jäi väkisinkin vähemmälle huomiolle, mutta rytmipartnerinsa Joonas Keskisen viisikielinen basso sen sijaan soi eturivissä muhkean melodisesti. Toisinaan melkeinpä solistisesti.

Tällä kertaa Pulse ei pääteoksen perään lähtenyt tarjoilemaan mitään valittuja paljoja, vaan heitti vähän laajennetun version alkuperäisteoksen Outside The Wall -outrosta.

Jokohan ensi kerralla Pulse uskaltaisi tarttua Syd Barrettin aikaiseen kamaan, joka kulkee tietenkin ihan eri vaihteella, mutta on ihan yhtä väkevää ja vaikutusvaltaista musiikkia kaikessa friikkimäisyydessään.

Jo varhain iltapäivällä aloittaneet lämppärit menivät sivu suun ja varsinkin Janne Wessmanin Wessmanian kohdalla se harmitti. Eräs luotettava muusikkokaveri kuvaili ryhmän kuulostaneen ja toimineen ”kuin ne olisi soittaneet stadioneita Amerikassa 20 vuotta”, eikä siinä kuulemma ollut mitään korneja ylilyöntejä. Wessmaniaa kannattaisi varmaan buukata klubeihinkin, ettei niin kova akti mene haaskuun.