Tokoinrannan puistossa, silmissä rapistuvan ja spugejen valtaamaan Cafe Pirittan vieressä sijaitsevassa Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa vietettiin tänä maanantai-iltana akustisen musiikin juhlaa, kun yksi kaikkien aikojen parhaista kitaristeista soitti soolona todella haltioituneelle yleisölle.
Olin 17-vuotias kun silloinen tyttöystäväni antoi minulle 90-minuutin Maxxell-kasetille isänsä levyiltä äänittämänsä Richard Thompson-kokoelman. Se kattoi ajan Fairport Conventionista jonnekin 80-luvun puolenvälin tienoille, Small Town Romanceen. Olin sinä vaiheessa rämpytellyt kitaraa noin vuoden ja risat, ehkä kaksi. Thompsonille altistuminen oli tajunnan räjäyttävä kokemus.
Vuonna 1994 tarjoutui tilaisuus nähdä mies livenä pienen bändin kanssa. Bändissä soitti Danny Thompson, Britannian kaikkien aikojen toiseksi paras basisti. Keikka tietysti pesi kasetin tajunnaräjäyttävyydessä. Tässä vaiheessa oli tietysti tullut levyjä ostettua ja aivan mahtavaan Watching the Dark-kokoelmaan tutustuttua.
Akustisella soolokeikalla äänitetty Small Town Romance on aina ollut minulle läheinen levy, joten odotukset Huvilateltan keikan suhteen olivat katossa. Thompson käveli kitaransa kanssa lavalle, kytki piuhat ja räjäytti ensimmäisen biisin käyntiin etukenolla akustisen kitaran alapään rouhinnalla. Batsheba Smiles on myöhempää tuotantoa, Mock Tudor-levyltä, jolta kuultiin myös Crawl Back (Under My Stone) setin kolmantena. Yleisö pääsi laulamaan taustoja. Näiden kahden välissä tuli Walking on a Wire. Alkukeikan biisit tulivat aika tiukkaan putkeen, ilman sen kummempia selittelyjä. Jutustelu aloitettiin ennen Genesis Hallia. Tämän jälkeen kommunikaatio olikin sujuvaa ja Thompson jopa soitti pari yleisöstä tullutta pyyntöä; hänen mukaansa maailman masentavimmaksi kappaleeksi tituleeratun End of the Rainbown ja eeppisen 1952 Vincent Black Lightningin.
Setissä vuorottelivat vanhat ja uudemmat klassikot eikä esiintyjän tai yleisön intensiteetissä ollut havaittavissa muutosta, puhumattakaan materiaalin laadusta. Kuinka moni jo 1960-luvulla ensimmäisessä legendaarisessa bändissään vaikuttanut muusikko voi soittaa sävellyksiään viideltä vuosikymmeneltä tälä tasolla? Ei tule juuri nyt ketään muuta mieleen. Lainabiisejä Thompsonilla on viimeiseltä tuhannelta vuodelta… Uusimmalta levyltä löytyvät Sunset Song ja toistaiseksi paras kuulemani Iraqin sodasta kertova kappale Dad’s Gonna Kill Me olivat täysin yhdenvertaisia sellaisten länsimaiseen kaanoniin kuuluvien sävellysten kuten Genesis Hall kanssa tässä kontekstissa. Ja vanhoista helmistä kuten Shoot Out the Lights löytyi soolosovituksina uusia ulottuvuuksia. Yllättävää ottaen huomioon kuinka paljon tuotakin biisiä on tullut kuunneltua. Sen mukaan nimetty levy löytyi hyllystä aina kun meni jonkun naisen kanssa huonosti… Rockaavat numerotkin toimivat ilman rumpujen paukutusta ja kuulostivat usein viehättävämmältä kuin levyllä. Ehkä niissä tuli enemmän esiin tunne, että ne kuuluvat jollekin sateiselle niitylle englantilaisen kaupungin ulkopuolelle, jonne on juuri pystytetty kiertävä tivoli ruostuvine laitteineen. Ensimmäistä iltaa auki.
Ainoa kömmähdys oli politiikkojen nirhaamista käsittelevä biisi Time’s Gonna Break You. Aihe on toki hyvä, koska länsimaissa poliittisen eliitin vastuuseen joutuminen suurimmastakaan kömmähdyksestä on aika harvinaista. Sävellys ei vain oikein toiminut.
Keikan soundi oli onnistunut. Akustisen kitaran soundia muuteltiin hienovaraisesti efekteillä. Joissain kappaleissa lauluun lisättiin delaytä. Kukaan ei osaa soittaa kitaraa niin lesosti kuin Richard Thompson ja silti palvella aina biisiä. Kappaleessa Pharaoh saatiin säkeistöjen sanoituksen s-äänteistä kaivettua ulos perkusiivinen elementti. Hienon kuuloista ja uskoakseni tahallista, koska kertosäkeissä ei samaa soundia käytetty. Thompsonin ääni, kuten ulkonäkökin, vain paranee vanhetessaan.
Richard Thompsonin lämppärinä soitti Ninni Poijärvi Trio, johon solistin lisäksi kuuluivat kitaristi Mika Kuokkanen ja kaiken sliden jumalaisesti taitava Olli Haavisto. Ninnillä on todella kaunis ääni. Hän ansaitsisi selkeästi enemmän arvostusta tässä honottavien, huohottavien tai kireästi määkivien naislaulajien luvatussa maassa. Jotkut Poijärven ja Kuokkasen sävellykset olivat todella upeita, kuten Neitoperho ja Tuhka. Ainoa joka ei oikeastaan toiminut oli Silmät kii. Lainana tuli J. Karjalaisen Myrskypääsky. Valinta oli osuva, sillä monessa keikan aikana esitetyssä kappaleessa kuului Lännen-Jukkaa edeltävän Karjalaisen vaikutus. Kaikki kolme lavalla ollutta muusikkoahan ovat soittaneet miehen bändeissä…
Tätä kirjoittaessa kuuntelen Watching the Dark-kokoelmalta 9-minuuttista live-versiota biisistä Can’t Win. Kitarasoolo on yksi parhaita koskaan äänitettyjä… Alkaa neljän ja puolen minuutin kohdilla.