David Byrne kirjoittaa 3. elokuuta 2007 julkaistussa blogissaan kokemuksistaan Big Love-sarjan säveltäjänä. Omien sanojensa mukaan hänen mielessään tanssivat kuvat (tai äänet) Rotasta, Herrmannista ja muista alan mestareista, joiden vahvat melodiat näyttelivät elokuvissa melkein yhtä suurta osaa kuin näyttelijät.
Toisin kävi.
Kokeiltuaan mormonihymnien varaan rakennettujen vahvojen melodiapalasten säveltämistä leikaajien ja ohjaajien vapaasti käytettäväksi, Byrne päätyi loppujen lopuksi luomaan lähinnä atmosfäärejä joissa melodian huomaa vasta jos sitä etsii. Televisiosarjoissa musiikki toimii emulgaattorina, eli auttaa ihmisiä pääsemään haluttuun tunnetilaan. Yleensä siis jännittävien kontrastien luominen ei toimi. Byrne aikoo julkaista parhaat palat tekemisistään levyllä ensi vuoden puolella. Sarjasta en tykännyt, mutta levy kuulostaa mielenkiintoiselta.
Kun musiikista puhutaan taustamausiikkina, se tehdään yleensä aiheellisesti negativisessa mielessä. Siksi onkin hienoa välillä törmätä taustamusiikiksi tehtyihin sävellyksiin jotka toimivat myös itsenäisinä teoksissa.
Twin Peaks-sarjassa musiikki taas näytteli omaa näkyvää (tai kuuluvaa) osaansa, joskus näyttelijöiden kanssa lähes tasavertaisessa yhteistyössä. Angelo Badalamentin säveltämän musiikin soundista tuli käsite ja vielä nykyäänkin jos soittan Danelectron baritonikitaralla tarpeeksi alhaata, joku mainitsee Twin Peaksin. Itse ajattelen yleensä kuitenkin enemmän Ennio Morriconea.
Toinen tapa edistää ihmisten tunnetilan siirtymistä sarjan haluamaan tilaan on popmusiikin käyttö. Laadukkaasti ja tyylillä toteutettuna tämä tapa toimii ja voi poikia oikean ilmiön, kuten Sopranosin kanssa kävi. Sarjan ääniraita alkoi elää omaa elämäänsä television ulkopuolella. Tasapainon löytäminen on tärkeätä. Jos se meen pieleen, alkaa sarja tuntua vain pitkältä musiikkivideolta. Joskus koko homma taas tuntuu niin päälleliimatulta että katsoessa voi melkein haistaa vanhat viinerit kokoushuoneen pöydällä kun markkinointipalaverissa päätettiin mihin demografiaan valinnoilla koetetaan vedota. The O.C. tulee ensimmäisena mieleen.
Viime vuosina näkemistäni TV-sarjoista paras on The Wire. Se loistaa juonen, dialogin ja näyttelijäsuoritusten saralla, mutta erityisen hienosti siinä on toteutettu äänisuunnittelu. Sarjan ääniraidalla ei ole alku- ja lopputekstien, sekä jokaisen kauden viimeisen jakson "epilogin" lisäksi tahtiakaan ns. soundtrack-musaa. Kaikki katsojan kuulema musiikki tulee ambienteista lähteistä: autoradioista, klubin PA:sta, televisioista, jne. Jos auton ikkuna laitetaan kiinni, se kuuluu äänessä.
On outo tunne, kun sarjan tekijät eivät koeta sorkkia päätäni emulgaattoreillaan. Vaihtelu virkistää manipulaatiossakin.