Cover-bändejä on moneen junaan. Toiset soittavat sekalaista settiä yökerhoissa ja toiset taas lempibändinsä biisejä rakkauden palosta. Muutamat ammatikseen muiden säveltämää musiikkia soittavat bändit erikoistuvat klassikkobändin tuotannon ja tyylin mahdollisimman tarkkaan kopioimiseen. Kanadassa toimii jopa firma, joka tarjoaa bändejä vetämään keikalla rockin kanonisoituja klassikkolevyjä Sgt. Pepperistä Nothing’s Shockingiin.
Konserttisarjat, joiden puitteissa klassikkolevyjä esittävät nimenomaan niiden alkuperäiset esittäjät, olivat siis oikeastaan vain ajan kysymys. En tiedä, missä tai milloin järjestettiin ensimmäinen tällainen konsertti, mutta itse törmäsin ilmiöön englantilaisten papparocklehtien takasivujen ilmoituspalstoilla. Ja nyt tämä ilmiö on sitten rantautunut Suomeenkin.
Konseptissa on pulmansa aina silloin, kun kyseessä ei ole Pink Floydin The Wallin tai The Whon Tommyn kaltainen dramaattinen kokonaisuus. Ehkä Van Morrisonin Hollywood Bowlissa soittamat Astral Weeks -konsertit olisivat saattaneet kiinnostaa – mutta vain siksi, että kosmisella keltillä oli bändissään maailman paras basisti, jo kyseisellä levyllä bändiä johtanut Richard Davis.
Uteliaisuudesta aion kyllä mennä katsomaan Pere Ubu Plays the Annotated Modern Dance -konsertin Tavastialle. Haastatellessani laulaja David Thomasia tämä totesi, ettei ”varastoi menneisyyttä päähänsä”. Uskon sen ja siksi kiinnostaakin nähdä, mihin tuo ”annotated” keikan otsikossa viittaa.
Olen siis ilmiöstä aika montaa mieltä, päivästä ja mielialasta riippuen, sekä muusikkona että musiikinkuluttajana. Minulle kun äänitykset ja livenä soitto ovat kaksi aivan eri asiaa. Niiden välinen yhteys on usein hyvin löyhä.
Jos tarkastellaan vaikkapa Giant Robotin Superweekend-levyä, joka lienee tekemistäni levyistä se yleisimmin klassikoksi tituleerattu, olen aika varma, että ammattitaitoinen cover-bändi osaisi soittaa sen meitä paremmin, tai ainakin uskollisemmin. Emme ole tainneet ikinä esittää yhtään biisiä livenä siinä muodossa, mihin ne studioprosessin aikana päätyivät.
Monen kappaleen kohdalla toimivaa liveversiota ei koskaan syntynyt. Tai itse asiassa sen synnyttäminen ei kiinnostanut. Niinpä cover-bändi voisi jopa olla kiinnostavampi tapa toteuttaa keikka. Kevyen musiikin cover-bändimuusikoiden koulutuksesta pitääkin viipymättä tehdä yhtä kallista ja perinpohjaista kuin klassisen musiikin cover-bändien, siis näiden verovaroilla ylläpidettyjen kaupunginorkesterien.
Pian pääsemme tilanteeseen, missä myös rockin kaanonia pönkitetään kovin kustannuksin koulutetuilla ammattilaisilla, joilla ei ole ollut alkuperäisen teoksen kanssa mitään tekemistä, ja näin saamme kevyelle musiikille jaetun valtion tuen huikeaan nousuun.
Rockista voi tulla korkeakulttuuria vasta sitten, kun ymmärretään klassisen musiikin tavoin, että kaikki hieno ja arvokas tehtiin kauan, kauan sitten…