Marko Haaviston hyvin organisoitu tuotteliaisuus takaa, että eri projektit ovat aktiivisia ja tasavahvoja kukin ajallaan. Kaarle Viikatteen kanssa louhittu jytinki ja Kynän Kumppaneissa heiluminen ovat tuottaneet tänä vuonna jo levytyksensä, mutta Vaeltavan Vitsauksen kantrikuviot löytävät oman luontevan tilansa Haaviston henkilökohtaisempana levytyksenä. Arkiset kohtalot, suuret tunteet, pettymykset ja lemmen lupaukset avautuvat Haaviston takuuvarmalla kertojanäänellä. Tarinointia rikastavat Kantri-Kertun lauluosuudet sekä lupsakkaasti myötäävät bom-bom-bom-taustakuorot.
Vaikka kantrin peruskulkuja noudatellaan, Vaeltava Vitsaus ei jäykistele kaavoihin, vaan bändi viihdyttää tavallaan itseäänkin virkeämmin rokkihöystöin ja menoriffein. Heti toisen kappaleen Monta kaljaa sitten muikea kitarariffi rullaa todella maukkaasti Markon tilityksen ympärillä. Pelkistetyllä JJ Cale -kompilla nytkyttelevä Sisko on levyn karvain tarina Niuvanniemeen viedystä läheisestä. Pirteällä veturikompilla vetävä Juna meni jo on sekin sangen fatalistinen mietelmä menetetyistä mahdollisuuksista. Kantrimelankoliassaan varsin levollinen albumi päättyy John Denverin elämänviisauksiin Markon ja Kertun duetossa Jotkut päivät on kultaa. Näillä mennään, ainakin seuraavaan levyyn asti.
