AC/DC: Black Ice

Arvio julkaistu Soundissa 11/2008.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

On se hyvä, että tässä maailmassa on vielä jotain tavallista, joka ei sekoile vaan sheikkaa. On mahtavaa, ettei kaikilla ole bonomaista tarvetta pohtia paikkaansa musakartalla ja ihmisyyden koordinaatistolla. On komeaa seurata yhtyettä, jonka ainoa tavoite vuosikymmenestä toiseen on olla, mikä se on.

Arvio

AC/DC
Black Ice
Columbia

On se hyvä, että tässä maailmassa on vielä jotain tavallista, joka ei sekoile vaan sheikkaa. On mahtavaa, ettei kaikilla ole bonomaista tarvetta pohtia paikkaansa musakartalla ja ihmisyyden koordinaatistolla. On komeaa seurata yhtyettä, jonka ainoa tavoite vuosikymmenestä toiseen on olla, mikä se on. Tehtävä ei välttämättä ole helppo. Ajatelkaa vaikkapa rollareita, joista ei ole ollut rollareiksi miesmuistiin. Onneksi on AC/DC, joka möllöttää itsenään jykevämmin kuin yksikään toinen orkesteri.

Kun Black Ice -albumin avausriffi jyrähtää käyntiin, hiipii tajuntaan mielihyvän ja lievän huvittuneisuuden tunnecocktail. Kitarariffit polkaistaan käyntiin, kaikesta turhasta romppeesta riisuttu komppi lompsii sisään ja lopuksi tähtisolisti karjuu naama punaisena. Rock’n’roll Train  ei varmasti nouse AC/DC-kaanonissa avainteosten joukkoon, mutta näin se menee. Mitä pidemmälle viidestoista AC/DC-studioalbumi etenee, sitä vankempana perusluotettava tunnelma säilyy.

Brendan O’Brianin tuotannossa AC/DC:n tavaramerkkisoundi soi orgaanisesti ja juurevasti ilman keinotekoista hormonihoitoa. Angus ja Malcolm Young todistavat jälleen kerran olevansa eläviä kitaraklassikoita. Isoveljen riffeissä on uskomattoman syvää svengiä ja pikkubroidin bluesvingutuksessa sammumatonta vanhan liiton roihua. Kaikkien mahdollisten superlatiivien arvoinen on myös Phil Ruddin ja Cliff Williamsin muodostama rytmiryhmä, jonka päättäväistä jyystöä voi pitää hard­rockin vastineena Memphisin soulin poljennolle. Laulaja Brian Johnsonin laulukunto on sen sijaan jo tovin ollut huolenaihe. Kauanko äänijänteet kestävät korkeapainekirkua? Black Ice antaa ymmärtää, että vielä hyvän tovin.

Brian Johnson vastaakin levyn harvoista yllätysmomenteista. Lähes voimapophengessä rokkaavalla Anything Goes -raidalla solisti taipuu AC/DC-asteikolla hyvinkin melodiseen kuviointiin ja maukkaasti slide-kitaralla pelaava Stormy May Day tarjoaa vielä radikaalimman tuokion. Johnson laulaa osan laulusta täysin normikarjunnasta poikkeavalla, hätkähdyttävän mehukkaalla otteella. Ohikiitävä hetki muistuttaa AC/DC-brändin pimeästä puolesta. Yhtye on vankila, joka ei hyödynnä asukkiensa lahjoja, jos se edellyttää pientäkin poikkeamista ohjesäännöstä.

Mitä tapahtuisi, jos konserni ottaisi riskin ja antaisi Brian Johnsonin laulaa äänelleen luontevammalla tavalla? Mitä jos Youngit päästäisivät musiikissaan kytevän bluesin ja piilomelodisuuden valloilleen? Ehkä yhtyeestä irtoaisi vielä yksi suuri rockalbumi. 15 kappaleen mittaisena reippaasti ylipitkä ja idioottimaisine jankkauksineen puuduttavan puolelle kallistuva Black Ice ei ole sellainen.

Lisää luettavaa