AC/DC: Back In Black

AC/DC
Back In Black
Epic

Jos haluaa ilmaista käsitteen hard rock mahdollisimman yksinkertaisesti, on AC/DC tyhjentävä neljän painokkaan kirjaimen määritelmä. Alansa kovimman peruskiven muuraajien musiikki ei pakottaudu heavyn metallitaonnan muotteihin saati speed-jyrinöiden tai kuolonkorinoiden pajavasarointiin. Punkin kanssa löyhästi yhteistä ovat soittamisen suoraviivainen asenne ja garagejuuret. Mutta mitä yhteiskunnalliseen, taiteelliseen ja musiikillisesti uutta luovaan kunnianhimoon tulee, ikipuberteettinen AC/DC lienee kaikkien aikojen vähiten progressiivinen bändi valkoisen miehen musiikin historiassa.

Todisteet polvihousuisen rockin kestoerektiosta ovat kinkerikondiksessa remakasti remasteroidussa, dyylikkäästi digipakatussa klassikkosetissä. Peruskurssi alkaa 70-luvun puolivälin ensilevyistä, poimii avainmenestykset 80-luvun taitteesta ja todistaa 90-luvun alun liveinventaariossa yhtyeen kausivaihtelut ja tuotannon tasalaadun.

Välistä puuttuvat Bon Scott -kauden loistolevyt Let There Be Rock ja Powerage, jotka jäivät Amerikoissa vähemmälle huomiolle, mutta vetävät vertoja kaupallisen läpimurron monstereille. Useat avainbiisit ovat Eiskadeiskan rakastetuimpia runttauksia ja monet pysyvässä lavarepertuaarissa: Let There Be Rock, Bad Boy Boogie, Hell Ain't A Bad Place To Be, Whole Lotta Rosie, Gimme A Bullet, Riff Raff, Sin City… Lyömätön Highway To Hell oli ensimmäinen suurhitti ja Bon Scottin viimeinen levy, joskin uusiopakattu Dirty Deeds nousi Valloissa postuumisti jopa Brian Johnsonin kanssa levytettyä ällistyttävän elinvoimaista Back In Black -voimannäytettä korkeammalle.

Katveeseen jää myös livetallenne If You Want Blood…, jonka myöhemmät lavadokumentit ovat jyränneet. Etenkin elokuvana, videona ja cd-boksissa julkaistu Pariisin rieha Let There Be Rock – The Movie on jokseenkin ylittämätön Bonfire-kiteytys. Sen sijaan tanakan Back In Blackin jälkeen puurretut albumit eivät toimi yhtä suvereenisti, vaikka huippubiisejä ja talttumatonta keikkahurmiota kehkeytyi vuosi toisensa perään.

Uudelleenherätys koettiin komeasti filmatun Donington-dokumentin ja Razor's Edge -kiertueelta 1990-91 kootun Live-tuplan myötä. Sen jälkeen AC/DC harvensi julkaisutahtia, mutta teki taas sitäkin ryhdikkäämpää, munaskuita murskaavaa ja jäykkäläppäisen tositoimista hard rockia. Ruutia tämä bändi ei koskaan tullut keksineeksi, mutta sankkitynnyrien sullomisessa tykkeihinsä yhtye on ylittänyt kaikki räjähdystehojen totutut raja-arvot.

Ylelliset mattakuoret ja värikkäät infovihkot ovat pintaluksusta, mutta levyiltä hyökkäävät Scottin ja Johnsonin kiimaiset äänet ja Youngin veljesten kyrväkkäät kitarariffit aina yhtä uhmakkaina, likaisina ja hävyttöminä esiin. Digiterästys tuntuu vankistavan AC/DC -historian yhtenäisyyttä ja periksi antamattomuutta ensilevyn profeetallisesta aloituskappaleesta It's A Long Way To The Top (If You Wanna Rock'n'Roll) livetuplan gladiaattorilopetukseen For Those About To Rock (We Salute You).