AC/DC: Stiff Upper Lip

AC/DC
Stiff Upper Lip
Elektra

AC/DC ei hoppuile. Stiff Upper Lip on kolmas levy kymmenen vuoden aikana eli levyväliksi on muodostunut viisi vuotta. AC/DC on sellaisessa asemassa, että lauluja ei tarvitsekaan kirjoittaa kovin kiivaalla aikataululla. Luulisi silti viidessä vuodessa kertyvän riittävästi niin tasokkaita raitoja, että kehnoimpia tekeleitä voisi viskellä menemään. AC/DC:n viimeisin viisivuotiskausi on kulunut aivan jossain muualla kuin kitara sylissä lauluja kynäillen. Muuta syytä Stiff Upper Lipin katastrofaaliselle keskinkertaisuudelle on vaikea keksiä. Levy on läjä yhteen muottiin kaavailtuja biisejä. Joku vain unohti täyttää muotin. Sulatettavaa ei ole ollenkaan.
Bluesimpaan suuntaan mennään, sanottiin. Palataan vanhaan kunnon meininkiin. Stiff Upper Lipillä "bluesimpi" tarkoittaa vain vähän sinertävämpiä kitaroita ja hitaita sooloja. Ei tässä The Jackiä tai Can I Sit Next To You Girliä vedellä, ei tosiaan. Lähin vertailukohta on ennakkotohkeilusta huolimatta edellinen Ballbreaker-albumi ja sen pienillä asioilla luotu iso soundi. Stiff Upper Lip on vain vieläkin minimalistisempi. Hidastempoiset biisit ovat riisuttuja bändin omallakin mittatikulla tutkailtuna. Jokainen nuotti kuuluu George Youngin selkeän soundin ansiosta, mutta tuo soundi ei ole kirskuvan rockbändin vaan kiltin house-bändin soundi.
Stiff Upper Lipiltä puuttuu oma Heatseeker, Thunderstruck, Ballbreaker tai jopa Big Gun. Siltä puuttuu ikiriffi, joka on tähän mennessä löytynyt yhtyeen jokaiselta levyltä. Flick Of The Switch häiritsi tasapäisyydellään jo ilmestyessään vuonna 1983. Rising Power ja This House Is On Fire kuitenkin rockasivat, niissä oli kaikesta huolimatta munaa. Stiff Upper Lipillä ei ole kuin tasaisuus. Päättymätön harmaus, joka tekee siitä AC/DC:n heikoimman albumin.
Levyn ainoa säädyllinen esitys on House Of Jazz, joka möyrii eteenpäin Phil Ruddin sekundaattorin tarkan potkimisen siivittämänä. Meltdown esittelee ainoan edes toviksi mieleen jäävän kertosäkeen, mutta sekin on niin idioottimagneetilla varmistettua peruskamaa, että iloita ei kehtaa. Kun musiikki ei kulje, alkavat bändin ennen niin herkullisen lapsekkaat sanoituksetkin raivostuttaa. Levyn puolivälissä tuntuu yhdentekevältä, jos Brian Johnson ei pysty lopettamaan rokkausta, ei pysy paikallaan tai tuntee olonsa turvalliseksi New York Cityssä. Mitäpä se meitä muita liikuttaa. Kannattaako levyjä tehdä ollenkaan, jos puolen vuosikymmenen jälkeen ei ole tämän enempää tarjottavaa? Keikkoja Stiff Upper Lip onneksi tuskin kangistaa, sillä tavan mukaan uudelta levyltä soitetaan livenä vain kolme biisiä. Kuulostaa ehkä tyhmältä 20 vuoden jälkeen, mutta pakko se on sanoa ääneen: Bon Scottin eläessä AC/DC ei olisi tällaista levyä julkaissut. Ei ikinä. Ennemmin se olisi vaikka hajonnut.