AC/DC:n uuden levyn kuuntelu herättää aina samat kysymykset.
Kun uusi levy ei ikinä tarjoa kuulijalle mitään uutta, tekeekö bändi tasaista laatutyötä vai pystyyn kuollutta kierrätystä? Onko levy taas yksi askel kohti bändin kuolemattomuutta ja jälkipolville taltioitu todiste periksiantamattomasta uskollisuudesta omia ja faniensa mieltymyksiä kohtaan, vai onko se sittenkin taas yksi pakkopulla vihreänään sitä samaa homeista muutaman soinnun boogieta, jonka parasta ennen -päiväys umpeutui jo ennen grungevuotta 1992?
Osaisiko sitä edes kaivata, ellei se ihan sama levy ilmestyisi taas kerran eri nimellä? Mitä menettäisimme, ellei se ilmestyisi? Onko AC/DC:n koko arvo jossain muualla kuin musiikissa?
Vastaan näihin kysymyksiin joka päivä eri tavalla. Joku päivä AC/DC:n kuuntelu regressiivisyydessään suorastaan ahdistaa, ja toisena AC/DC:tä kovempaa ei olekaan.
Sama pätee myös yhtyeen 17. studiolevyyn. Se on yhtä mainio tai turha kuin ne muutkin 16.
Power Upiin suurin ero muihin post-1980 AC/DC-levyihin on se, että tällä planeetalla kukaan ei voi kloonata Malcolmin ryhdikästä patenttikomppausta. Ei edes Stevie Young.
Ei uskoisi, että viime albumista on kulunut vain kuusi vuotta. Nyky-AC/DC on yhtä kuin vanhojen lavamaneeriensa takia kroonisesti selkä- ja polvivaivainen kitaristi-ikoni (plus bändin junnu, tämän 63-vuotias serkku), kilpa-ajoharrastuksissaan lähes kuuroutunut vokalisti, parissa vuodessa eläköitymiseensä kyllästynyt basisti sekä ryhmän pahis, piripärinöissään tilaamastaan mutta onneksi tekemättä jääneestä palkkamurhasta kotiarestituomion istunut rumpali.
Aika vauhdikasta settiä eläkeikäisille! Ja sitten vielä puhutaan, että rockista on muka kadonnut vaaran tuntu.
Vaarallista tahi ei, nämä vanhukset eivät malta poissakaan pysyä. Elokuusta 2018 asti pedattu comeback realisoituu nyt Power Upiin, joka on läjä Angus Youngin ja tämän 64–vuotiaana dementiaan kuolleen veljen Malcolmin ideoita, joista vanhimmat ovat 1990-luvulta. Demojen syntyaikoja ei tietenkään voi kuuntelemalla päätellä, sillä AC/DC on kuulostanut samalta vuodesta 1980 lähtien. Varsinkaan Rock or Bustista (2014) mikään ei ole muuttunut.
Sen ja Power Upin suurin ero muihin Johnsonin ajan AC/DC-levyihin on se, ettei tällä planeetalla kukaan voi kloonata Malcolmin ryhdikästä patenttikomppausta. Ei edes Stevie Young, joka ei myöskään laula stemmoja yhtä hyvin kuin Mal.
Ja onhan siihen syynsä, miksi nämä ideat jäivät alkujaan pöytälaatikkoon. Sieltä kaavituiksi letkeä Through the Mists of Time ja legendaarista takapotkua peräsimeen kenkivä Witch’s Spell ovat erittäin viriilejä vetoja. En silti valikoisi kumpaakaan edes AC/DC:n Toiseksi parhaat -kokoelmalle.
