Arvio: Arctic Monkeysin uutuus on malliesimerkki albumista, joka avautuu vasta kärsivällisesti kuuntelemalla

Arctic Monkeys
Tranquility Base Hotel & Casino
Domino

Arctic Monkeysin viiden vuoden tauon jälkeinen albumi on maineensa veroinen irtiotto aiempaan – etenkin jos tätä kertosäkeitä ja tarttuvuutta karttavaa, paikoin lähes loungemaista albumia lähdetään vertaamaan yhtyeen menevimpiin tanssi-indiehitteihin – mutta toisaalta täysin luonteva askel yhtyeen ja etenkin nokkamiehensä Alex Turnerin taiteelle.

Sitähän tämä on enemmän kuin aiemmat Arctic Monkeys -levyt: Turnerin soolo. Ei yhtä ehdottomasti kuin hänen hieno Submarine-soundtrackinsa (2011) – jonka mietiskelevässä tunnelmassa on samaa levollisuutta kuin tässä – mutta kuitenkin kyseessä on laulajan henkilökohtaisista pianodemoista alkanut ja vähitellen isoon bändisoundiin laajennettu albumi. Turner laulaa luonnosmaisen sirpaleisia mutta korvaan tarttuvia ja ilmeisen omakohtaisia tekstejä tunteikkaasti. Joskin toisinaan tuntuu, että hän luulee olevansa komeaäänisempi crooner kuin todellisuudessa onkaan.

Tranquility Base Hotel & Casino on kiehtova ja kaunis albumi, jota on todella miellyttävä kuunnella ja joka intensiivisyydessään imee välittömästi puoleensa, mutta joka osoittautuu yllättävän vaikeasti avautuvaksi.

Sielukkaasta ja suureellisesta soundista on helppo löytää myös kaikuja Turnerin The Last Shadow Puppets -yhtyeeseen. Ja toki Arctic Monkeysin omakin tyyli on tunnistettavissa, ja voi jopa ajatella, että nyt yhtye lunastaa Humbug-albumilla (2009) ilmaan heitetyt lupaukset tyylin laajentamisesta.

Tranquility Base Hotel & Casino on kiehtova ja kaunis albumi, jota on todella miellyttävä kuunnella ja joka intensiivisyydessään imee välittömästi puoleensa, mutta joka osoittautuu yllättävän vaikeasti avautuvaksi. Tunnelma on niin yhtenäinen ja sävellykset pohjimmiltaan niin vähäeleisiä, ettei levystä tahdo alkuun erottua yksityiskohtia. Sieltä ne kuitenkin puskevat esiin: nimibiisin upea bassolinja, siellä täällä surisevana hyökkäävä kitara tai vaikkapa Ultracheesen nimensä mukaisesti vastustamattoman juustoinen melodisuus.

Vanha ja usein paikkaansa pitämätön klisee väittää, että hyvät albumit avautuvat vasta usean kuuntelun jälkeen, mutta tällä kertaa se on harvinaisen totta. En yllättyisi, jos huomaisin palaavani tähän lopulta useammin kuin muihin Arctic Monkeys -levyihin. Siitäkin huolimatta, että mukana on hieman liikaa hetkiä, jotka vain lilluvat horteessa eivätkä herää eloon edes albumin hienojen kosketinsoundien ja dramaattisten sovitusten myötä.