ARCTIC MONKEYS: Favourite Worst Nightmare

Sheffieldiläisen Arctic Monkeysin debyyttialbumi Whatever People Say I Am, That's What I'm Not (2006) oli sympaattisen runollinen arkikuvaus kaupungista, joka ei ikinä herää, mutta myös riemastuttavan tuoreelta tuoksuva popalbumi. Monet pitivät levyä yliarvostettuna, mutta toisten mielestä se oli paras brittidebyytti sitten Oasiksen Definitely Mayben (1994). Vasta parikymppiset yorkshirelaisnuoret laitettiin haastavaan pyöritykseen, josta laulaja ja lauluntekijä Alex Turner näyttää selvinneen voittajana.

Debyytin nimi olisi sopinut paremmin kakkoslevylle, sillä se ei ole sitä, mitä siltä saattoi odottaa. Suurimmat erot ovat yleistunnelmassa, josta kertovat jo levyn nimi ja kanteen taiteiltu kuva öisestä pohjoisenglantilaisesta rivitalosta. Bändi on siirtynyt teini-ikäisen suloisesta naiiviudesta aikuisiän tummempiin sävyihin. Turner ei ole kadottanut poeettista nokkeluuttaan tai silmäänsä arkielämän havainnoille, mutta kappaleiden teematkin ovat samalla muuttuneet yleismaailmallisemmiksi.

Selkeimmin evoluutio näkyy kuitenkin levyn äänimaailmassa. Ennen viidenneksi raidaksi sijoitettua tarttuvaa poprallia Fluorescent Adolescentia albumi jyrisee raskaammilla kitaroilla ja vaanivammassa tunnelmassa kuin esikoislevy. Uusi albumi on samanaikaisesti sekä raskaampi että hiljaisimmilla hetkillään avauslevyä hiljaisempi, mutta myös levyn loppuosassa funkin ja The Smithsin suuntaan kumarteleva.

Albumilta puuttuvat I Bet You Look Good On The Dance-floorin ja Mardy Bumin kaltaiset indiediskoissa kaikuvat nokkelat supersinglet, mutta levy kertoo bändistä, joka on uskaltanut lähteä pois turvallisilta vesiltä ja pyrkii kunnianhimoisesti eteenpäin. Rosoisuuden ja impulsiivisuuden tilalla on tarkemmin sävelletty ja harkitummin äänitetty kokonaisuus.

Favourite Worst Nightmare vaatii kuulijalta bändin ensimmäiseen levyyn verrattuna enemmän, mutta arktinen apina onkin nyt kasvanut aikuiseksi.