Alex Turner vertaa The Car -albumia edeltäjäänsä Tranquility Base Hotel & Casinoon (2018) toteamalla Arctic Monkeysin palanneen avaruudesta maan pinnalle ja herättää lukijassa heti mielikuvan merkittävästä erosta, mutta kylmässä päivänvalossa uusi levy näyttäytyy selvästi edellisen pikkuveljenä.
Se ei lainkaan tarkoita, että The Car olisi huono. Tyylillisesti se jatkaa periaatteessa täysin edeltäjänsä linjaa, lukuun ottamatta jousien merkittävää roolia. Pistämättömällä maulla sovitetut viulut toimivat erittäin dynaamisesti ja oleellisena osana kokonaissoundia. Pohjimmiltaan levyjen samanhenkisyys juontuu siitä, että kitara lakkasi innoittamasta Turneria biisinteossa AM:n (2013) jälkeen ja hän vaihtoi sävellysinstrumenttia pianoon.
Melodiset ja epämääräisesti elokuvalliset sävelmät ovat varsin epärockmaisia klassisesta crooner-kamasta muistuttavalla ajattomalla tavalla, vaikka tarkka kuulija huomaakin monin paikoin moderneja sointeja. Bändi soittaa kypsästi, ja samaa pätee Turnerin intensiivisesti läsnä olevaan lauluun, jossa nyt ei kuulu Bowie ihan niin voimallisesti kuin edellisellä levyllä.
Lyyrisestikin Turner jatkaa filosofisesti mietiskelevällä linjalla: tekstit voisivat melkein olla Dashiell Hammettin tai Raymond Carverin kirjoista ja erottuvat aikalaisistaan jyrkästi. Turner on todellinen verbalisti, kielen rakastaja ja yksi tämän päivän parhaista sanoittajista. Mahtavan elegantisti terävää huumoria tihkuvat tekstit tuntuvat siltä kuin kuulija kuulisi, mitä Turner kyseisissä tilanteissa ajattelee. Intiimiyden tuntu on kutkuttava.
