Arctic Monkeysin kolme levyä kertovat ihan mielenkiintoisesta metamorfoosista: Whatever People Say I Am, That’s What I’m Not -debyytin (2006) kantta koristi jalkapallo-otteluista ja lagerin ääreltä tuttu englantilainen lädi. Levyn äkkiväärien ja napakoiden rallien viehätys versoikin arkisesta (ja työväenluokkaisesta) englantilaisesta elosta, sellaisesta, jossa puhtaalta pikeepaidalta tai liian voimakkaalta hajuvedeltä tuoksuva lauantai-ilta tuo odotetun katkoksen nahkeaan arkeen.
Kolmanteen levyynsä tullessaan sheffieldiläiset eivät ole hellittäneet brittiläistä otettaan popmusiikista. Se kuuluu niin laulaja-lauluntekijä Alex Turnerin miellyttävissä ja älykkäissä sanavalinnoissa, yhtyeen paikoin vietävän komeana sykkivässä melodiantajussa (Crying Lightning lienee siitä hienoin esimerkki) kuin laulunteon sympaattisessa vähäeleisyydessäkin.
Mutta mitenkäs oli sen muutoksen laita? Siitä ei varmaan käy vähiten syyttäminen levyä tuottanutta Josh Hommea, että Arctic Monkeys soi aiempaa tunkkaisempana. Kitarasoundi karvastelee silloin tällöin kurkussa kuin kuuma aavikko. Hittejä tältä yllättävänkin happoiselta levyltä ei irtoa sylikaupalla. Tylsiä tussahduksia tai suoranaisia suutareitakaan ei kymmenkappaleisella levyllä montaa ole, mutta kenties kuitenkin pari liikaa.
Arctic Monkeys pysyy yhtä kaikki poissa kaikkein tallatuimmilta poluilta ja karttaa spastista vimmaa luoda uudelleen ensilevyn magia. Nämä lädit menevät sinne, minne sattumat ja päähänpistot heitä tökkivät.
