Klamydiaa kuunneltiin pentuina kavereiden kanssa läträtessä. Vaikka Kakkalaarin neidin majavaleikit pingismaila pyllyssä naurattivat keskikaljapierussa hihittäviä pikkukylän tyttöjä, sittemmin on vierähtänyt vuosia niin, etten ole kuullut bändiltä kuin isoimmat hitit.
Uusi albumi on kuitenkin diagnosoitavissa päivänselvästi Klamydiaksi. Vesku kuulostaa samalta kuin silloin joskus, ja tuttu huumori on läsnä edelleen. Hilpeiden rilluttelujen seassa on entiseen tapaan vakavampiin aiheisiin pureutuvia sanoituksia kuten Bestman.
Kiljulla käyvissä teineissä resonoiva turvanrepiminen on lieventynyt puhuttelemaan ennemmin keski-ikäistyneitä anarkaistoja. Tilaa saavat kuolevaisuus, tsemppibiisit ja armo.
Möykäröinti maistuu itselleni paremmin, mutta onko linjan tasaantuminen nyt sitten ihme tai väärin, kun bändi on soittanut lähemmäs 40 vuotta, julkaissut parisenkymmentä studioalbumia ja levyttänyt satoja kappaleita. Kai siinä pahin riehuminen talttuu, ja ovathan ukkelit ehtineet tähän ikään jo pyllistellä.
Toki välissä haistatellaan ja kiipeillään ”Kekkosen hajuisessa sikasiivessä”, eli linja ei ole vieläkään pelkkää elämäntaitovalmennusta. Fanit saavat tästä varmasti riemua kesän festareille ja mökkireissuille.
