Ei voi sanoa, että Klamydia olisi maineensa vanki, sillä se on varmasti aina tehnyt mitä itse on halunnut. Silti bändin esikoispitkäsoiton vinyyliuusinnan äärellä toivoo, että siihen tarttuisivat nekin, jotka eivät ole yhtyettä sietäneet.
Klamydiasta on muodostunut rutiininomainen rokkikone, jonka ansiot eivät ole uusien suuntien luomisessa tai konsensuksen haastamisessa. Ilmestyessään vuonna 1990 Älpee oli kuitenkin tuore ja vilpittömyydessään hurmaava albumi. Poikamainen charmi kantoi horjuvan soiton ja muun käppäisyyden yli kevyesti. Vesku Jokisen repeileminen kesken laulun saa yhä edelleen hyvälle tuulelle.
90-luvun alku ei ollut suomipunkin kulta-aikaa ja tähän apatiaan Klamydian maanläheinen terävänäköisyys ja huumori olivat tehokasta lääkettä. Tuonaikaisen rumpali Kapen kirjoittamat, pienistä ihmisistä kertovat tekstit olivat hauskoja ja sanakäänteistään huolimatta humaaneja. Osuvimmillaan lyriikoiden kylähullut ja muut erikoishahmot ovat kuin Veikko Huovisen tuotannosta.
Älpeellä Klamydia oli parhaimmillaan. Omakustanteiden pahimmasta kohelluksesta oli riittävästi skarpattu eikä bändi ollut suuren menestyksen jäljiltä vielä turhan itsetietoinen.
Ja ne hienot, aikaa hyvin kestäneet biisit: Vartiotoimistoon, Kroklund Pojkar, Pippalot ja erityisesti Pienet mainosvalot, joka selkeimmin osoittaa bändin Ratsiansa ja Kollaa Kestäänsä kuunnelleen.
