KLAMYDIA: Klamytapit

Klamydia kyllästyi kuulostamaan popedaiselta Suomi-rockilta ja lähti hakemaan lääkitystä sieltä, missä tietää sitä varmimmin olevan. Pikkuprotestoivan indienäyttämön instituutioksi itsensä kasvattanut nelikko päätti ryhtyä "rehelliseksi" ja palasi veivaamaan suoraselkäisen "aitoa" punk rockia.
Yhden reilun cd:n mittaisena soiva tuplalevy Klamytapit remeltää punkia brezneviläisellä luotettavuudella ja yhtyeen kiukunpurkauksista saavat osansa monet niistä onnettomista, jotka eivät ole Klamydian kanssa asioista yhtä mieltä. Klamydia pitää linjansa ihailtavalla varmuudella ja todistaa samalla kuin ohimennen omaa ahdasmielisyyttään ja suvaitsemattomuuttaan. Venäjän piraattimafia saa toki ansaitsemansa rökityksen ja muita hyökkäyksen väärttejä tuulimyllyjä ovat ilonpidon päälle ymmärtämättömät, viikatemiehen ihannointiin hurahtaneet metallibändit, plastiikkakirurgia ja tietenkin suomenruotsalaiset.
Klamytapit hallitsee rutiinilla ja uuden basistin mukana tulleella adrenaliiniruiskeella suvereenisti omaa ahdasta reviiriään. Reilun kymmenen albumin jälkeen Klamydia tuntuu silti olevan aikamoisessa umpikujassa. Bändin populistinen me-olemme-oikeassa-ja-kaikki-muut-väärässä -mentaliteetti ahdistaa vääjäämättä kohti nurkkaa, josta ei tahdo päästä väljille vesille edes medioita ja kriitikoita moittimalla. Klamydiaa ahdistaa ja helpotusta on haettava sieltä missä elämän tarkoituksenkin oletetaan lymyävän. Navan alla ja viinanjuonnissa.