Arvio: Dropkick Murphys palaa päiviin, kun miehet olivat karskeja, kapitalisti riisti ja ystäviä olivat vain pullo ja ammattiliitto

Bostonin kelttipunkkarit ovat tehneet folkikoni Woody Guthrien teksteihin perustuvan albumin. Guthrien kitarasta lainatun lauseen mukaan nimetty, vanhakantaisen maanläheisesti soiva lätty vie kuulijansa aikamatkalle päiviin, jolloin satamajätkät olivat karskeja, ja heidän harrastuksensa ja työnsä yhtä rankkoja. Ankarassa arjessa työläisen harminaiheina olivat riistäjäkapitalistit, kutsuntaviranomaiset ja oikeastaan koko rakas Amerikka, joka oli ihan paska maa mutta kuitenkin kaikista paras. Aitoja ystäviä satamaduunarilla oli vain ammattiliitto ja pullo, vaikka sekin taisi toisinaan olla pikemminkin vihollinen. Suurin mahdollinen statussymboli oli oma Cadillac.
.
Pätkän Guthrien itsensä ääntä sekä ihan aidon merimiesrenkutuksenkin sisältävän This Machine Still Kills Fascistsin ydintä ovat sodanajan americana ja akustiset perinnesoittimet rämisevistä akkareista vispilöin soitettuun virveliin ja elämää nähneeseen kapakkapianoon sekä kuminauhasoundiseen bassoon ja periksiantamattoman rehti työläisideologia.
.
Dropkick Murphysin 11. studioalbumi on kuin 40-luvun amerikkalaisen satamakaupungin ajankuva: uskottava, relevantti ja nostalgisuudessaan iätön.