Vuosi oli 2007, kun ensimmäisen kerran törmäsin Bostonin kelttipunkkareihin. Dropkick Murphysin The Meanest Of Time oli nähnyt päivänvalon ja minä koin jotain jumalaista. Jumalauta, että etunenässä Johnny, I Hardly Knew Ya sekä Flannigan’s Ball pärähtivät päähän mainion viskin lailla. Tuon jälkeen on ollut hiljaisempaa, lähinnä satunnaisia tuurihumaltumisia halvan bourbonin tapaan.
Kahdeksannella kokopitkällään Dropkick Murphys luottaa sekä tuttuun ja turvalliseen kelttipunk-itseilmaisuunsa että uudistaa sointiansa tuoden repertuaariinsa folkahtavia elementtejä. Ensin mainitusta esimerkkeinä menkööt levyn avaus- ja päätösraidat The Boys Are Back ja End Of The Night. Aavistuksen tylsää, liian tuttua ja lukemattomaan kertaan kuultua, mutta sävellykset siksi mukana hoilattavan teräviä, että ei mieli tee hypätä eteenpäin vaan ennemmin korkata kalja. Tumma ja vaahdokas. Ja tuttuudestaan huolimatta päätösballadi End Of The Night summaa monta kesken jäänyttä baari-iltaa paremmin kuin mikään bostonilaisten kilpasisaruksista.
Prisoners Song ja Rose Tattoo olkoot mainioita mainintoja siitä, mitä Dropkick Murphys on parhaimmillaan. Loput ovat jotain siltä väliltä, mutta toimivat todistetusti valvotuissa olosuhteissa sitä paremmin mitä enemmän on kuuntelijoilla promilleja veressä.
