Black Dubin esikoinen kuulostaa nimenomaan bändilevyltä. Toki omalla soolourallaan ja supertuottajana kunnostautuneen Daniel Lanois’n kitaroinnin ja miksausjäljen tunnistaa ensi tahdeista. Päälaulajana toimii 22-vuotias Trixie Whitley, edesmenneen teksasilaisen bluesmiehen Chris Whitleyn tytär, joka saa fiilistellä mielensä mukaan ja joskus hyvinkin vereslihalla olevan tuntuisesti. Hän käyttää ääntään tämän päivän peruspoppiin ja -rockiin verrattuna sävykkäästi ja rohkeasti. Whitleyn harvinaisen laaja keinovarasto ammentaa koko mustan musiikin lauluperinteestä.
Nimensä mukaisesti Black Dub yhdistelee dub-estetiikkaa pop-, rock- ja soulilmaisuun ja tekee sen erittäin onnistuneesti. Paikoitellen rajustikin käytetyissä lukituissa kaiuissa ei ole mitään yliampuvaa, vaan livepohjat jylläävät ja groovavat omaa orgaanista rataansa. Efektointi toimii pikemminkin alleviivaana elementtinä ja vaikka esimerkiksi Whitleyn ääni on äänikuvassa vuoroin upotetumpi ja vuoroin enemmän etualalla, sen naturelli lähtösignaali kuuluu koko ajan myös muokkaamattomana.
Dubille tyypillistä on tanakan kaiutuksen ohella pääosaan nostettu bassottelu, josta vastaa louisianalainen Darryl Johnson. Upeimmillaan se on kenties
I Believe In You -raidalla. Rummuissa on saman pitäjän mies Brian Blade, musikaalisuutensa ja dynaamisuutensa ansiosta tämän hetken kysytyin ja tunnetuin jazz-kannuttaja.
Black Dub ei pelkää mennä mukavuusrajan yli, mutta homma kaatuu aina reilusti popin puolelle. Kuulokuvaan ilmestyy koko ajan uusia kuunteluintensiteettiä ruokkivia elementtejä. Välillä peuhtaroidaan 1960-luvun psykedeliassa ja Lanois väläyttelee Hendrix-vaikutteitaan. Välillä mennään gospelin, soulin
ja jopa ambientin puolelle.
Biisit ovat Lanois’n kynästä, paitsi että Ring The Alarm hyödyntää Tenor Saw’n samannimistä klassikkoa ja Last Time on se perinnegospel, josta jo
Rollarit kuppasivat aineksia hittiinsä. Lopputulos vie mukanaan.