BLACK LABEL SOCIETY: 1919 Eternal

Arvio julkaistu Soundissa 03/2002.
Kirjoittanut: Antti Mattila.
Zakk Wylde omistaa kolmannen Black Label -kiekon isälleen ja samalla koko toisen maailmansodan sukupolvelle, joka on Zakkin mukaan niin itsepäistä porukkaa, että nousevat aina ylös vaikka tönittäisiin toistuvasti maahan.

Arvio

BLACK LABEL SOCIETY
1919 Eternal
Spitfire

Zakk Wylde omistaa kolmannen Black Label -kiekon isälleen ja samalla koko toisen maailmansodan sukupolvelle, joka on Zakkin mukaan niin itsepäistä porukkaa, että nousevat aina ylös vaikka tönittäisiin toistuvasti maahan. Samanlaista periksiantamattomuutta on Black Label Societysssa itsessään: pää pystyssä tulta päin, vaikka lyijyä viuhuu ympärillä kuin itikoita Kuusamossa. Tämän vuoden Ozzfestille sekä Eurooppaan että Yhdysvaltoihin buukattu Black Label Society soittaa miehekästä musiikkia. Se kolhii murskariffeillään niin faneja kuin syyttömiä ohikulkijoita. Jos asfalttityömaalle pitäisi määrittää tyyppihyväksyttyä taustamusiikkia, ei kilpailijoita taitaisi ilmaantua edes kovin lähelle.

Wylde ei silti sorru ruhjomiseen ruhjomisen vuoksi. Hän soittaa raskasta rock'n'rollia siksi, että saa sen potkimaan tyylikkäästi ja siksi, että sattuu itse pitämään siitä. Laulut ovat aiempaa monimuotoisempia. Ozzyn kitaristi liihottaa Lords Of Destructionissa lähellä Black Sabbathin perintöä, keskitempoinen Demise Of Sanity osoittaa jo studioalbumilla vahvoja livebravuurin elkeitä ja Battering Ram rouskuttaa lähellä speed metallia. Lisäksi kuullaan balladi Bridge To Cross, jonka kohdalla sana balladi merkitsee aivan muuta kuin esimerkiksi Aerosmithin hittitietoiset kuolaukset: Zakkin hempeilyssä on enemmän sielua, särmikkyyttä ja dynamiikkaa kuin kaikissa Steven Tylerin retkueen limailuissa kahteenkymmeneen vuoteen.

Wylde on hivuttanut laulutyyliään lähemmäksi Ozzyn äänenkäyttöä. Itse lauluääni on totta vie erilainen, mutta painotukset ja venytykset, sekä varsinkin joidenkin rivien viimeisten sanojen toistot, ovat kuin Ozzyn kanssa hiottuja. Kitarapuolella ollaan enemmän eksyksissä, sillä vaikka riffittely kulkee, ei sankari saa sooloihinsa eloa. Kovasta lirputtamisesta huolimatta mieleenjäävät ja biisin kruunaavat ryntäykset puuttuvat. Samantyyliset soolot toimivat Ozzy-biiseissä siksi, että ympärillä on enemmän niihin sopivaa melodiaa.

1919 Eternal kuihtuu loppua kohti, koska biiseissä on liikaa raakileita, joissa painavuus muuttuu monotoniaksi. Viisi viimeistä laulua olisi voinut hyvin tiputtaa pois, sillä niiden läpikahlaaminen jättää valjun maun suuhun. Tiivistämällä 1919 Eternalista olisi saanut tykimpää tavaraa. 

Lisää luettavaa